Olen kotonakotona ja tätä rakastan. Olen tehnyt niin lomaisia asioita kuin ihminen voi. On kaunis hetki elämässä, sanon päivittäin itselleni. Minulla on seuranani yhtäkkiä monta kaunista ja surullista ja elävää kirjoitettua maailmaa, joista kaikki ovat kiehtovia. Sanoja on ollut aito ikävä. Ja vaikka ajattelin totella muutamaa pappia, jotka kielsivät lukemasta järkeviä kirjoja lomalla, en osannutkaan. Todellako joululoma ilman teologista kirjallisuutta?
- armahduksesta puhuminen sopii vain miehille, joilla on kokoparta nauratti Riikka Pulkkinen.
- Kaikkea tulisi tarkastella ennen muuta toivon näkökulmasta voi olla syvä totuus
- Ja lisäksi ajatus siitä, että Raamatussa ylistetään useammin huutaen tai kuorossa lausuen kuin laulaen, hymyilytti.
Minulla on aikaa aivan kaikelle, tuntuu. On ehtinyt miettiä, että tarvitsen sellaisen seurakuntakodin, jossa on kunnolla tuttua, myös kaupunkiin. On ehtinyt tuntea.
Joulu hiipi tänne ihan yhtäkkiä, kaikesta jouluhihkutuksesta huolimatta yllättäen taas. Paketoin viimeiset joululahjat, veljen karttaan käärityt villasukat, vasta aatonaattona, eikä silloinkaan ollut oikeastaan joulumieli. Jonkinlainen ilo vapahtajasta ja maallinenkin rauha asettui minuun vasta siinä, kun hämmensin riisipuuroa ja ikkunan takana oli kerrankin valkea joulumaisema. Kuusi toi taivaan olohuoneeseen ja hyräilin, että juhlimaan tulkaa.
Pakollinen joulumaterialismi kesti vain hetken onneksi. Sen hetken, kun paperiin kätketty kreikan sanakirja nauratti. Sain kivojakin lahjoja, kuten Roope Lipasti ja villasukat. Käytännöllisyys hymyilytti eniten kaikesta.
Yöllä en jaksanut messuun, mutta aamulla sitten raahasin (äkillisestä, ehkä varsin kauhistuttavasta kauhistuttavuudesta huolimatta) itseni kirkkoon kuulemaan syyspapin saarnaa armosta ja rauhasta. Sellaista kaikkea, että kyyneliä ei kehdannut itkeä koskaan, eikä sitten enää tarvinnut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti