Kreikan tentissä suomensin ihan väärin ja keksin kertomusta suuttuneista fariseuksista ja kansanjoukoista, vaikka kummastakaan ei saatettu mainita mitään. (silti tuli hyvä) Eksegetiikan kysymyspaperi sai aikaan hysteerisen naurun, kun ne kysymykset olivat niin odottamattomat, oudot, mutta silti muutama minuutti sitten keskustelussa nauraen mainitut. Enkä osannut, taaskaan en, ihan tosi. En pystynyt juuri kertomaan tuomaan evankeliumista fiksuja, enkä pohtimaan uuden testamentin moraalikäsitysten kehitystä.
Ja ihan liian monesti olen todennut, ettei musta ikinä voi tulla pappia. Ja miettinyt ihan vakavastikin, että haluanko edes, haluaako Korkein. Mitä ihmettä kohti pitäisi yrittää?
Puurojuhlassa oli mummoja, joille hymyilin, vaikken tuntenut edes. Oli tutut ystävät ja ihmetys. Oli viimesyksyinen syyspappi (valtavan lempeä katse aina, kun vuosi sitten esitin epäilykseni armosta ja muusta), joka on tullut taas hetkeksi. Juoksin väen joukosta halaamaan ja sanoin kevyitä sanoja, hymyilin ja katsoin silmiin.
Ja nyt on vapaiden päivien, nauruisten iltojen ja valoisten hetkien aika. On vapaus viettää hetkiä metsässä huiskuhännän kanssa, on aikaa lukea kirjaa, jossa on pinkit kannet ja lukee Totta. Lupa olla ihan hiljaa niin pitkään, että kellossa on täyttynyt ympyrä.
Ja perjantaina jaoin osallisuutta sakramentista valkeassa asussa kuin olisin edes jokseenkin puhdas. Hämmentävän helppo olo huolimatta päivästä, hämmentävän suorat sanat sinun puolestasi, villasukat alban alta pilkottaen, olo oli rauhallinen.
Toinen pyhä ateria tänään, valkeassa valtavassa kirkossa. Onneksi tämän syksyn raamiksista melkein tuttu rusettisuntio sai koko päivän vallinneen kauhun katoamaan sakastissa. En tiedä, kuinka olikin niin pelottavaa, ja silti roomalaiskirjeen sanatkin tulivat suusta värisemättä liikaa. En kompastunut liian pitkään kaapuun, en kaatanut yhtään viiniä muualle kuin pikariin, en unohtanut katsoa ketään silmiin.
Hän antaa meille toivon armossaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti