Ja hymy se on hehkuvaa

Kolme kappaletta, joissa kerron, miksi vanha blogi piti sulkea niin äkkiä:

Ennen kirjoitin metrejä sanoja villasukkaotsikon alle. Siellä salaisessa kansiossani kaikki rakkaat kauniit sanat elämästä, Jeesuksesta, kuurapäivistä ja tutusta punatiilitalosta yhä ovat. Mutta oli sanoja kadonneista papeista, sanoja riittämättömistä kirjaimista ja sellaisia. Minä en halunnut enää olla niin auki kaikille kasvoille.

Aion oppia hallitsemaan sanoja, joita maailma minusta saa. Ei enää niin paljon, ei niin syviä. Kerron sen nyt: tämä tarina on eletty, mutta jätän lauseet kesken, pahasti puolikkaiksi.

Sillä niin se on tarkoitettu. Sanoja jokatoiselta päivältä, luennoilta, joilla hymyilen. jokatoiselta tunnilta, valoisilta kaduilta. Jokatoisesta hetkestä, värikkäistä teemukeista, ehjistä sukista. Jokatoiselta yöltä, niiltä, joina katulamput palavat. Sillä niinä öinä nauran sinun kanssasi.

Ja nyt menneen voi unohtaa.

Viime päivinä olen nauranut. Kiirehtinyt paikasta toiseen, kaupunkiin ja mukamaalle, jossa useimmat kodit ovat. Kirjoittanut jutalaiskristityistä ja uskontojen haasteista. Kiirehtinyt messusta toiseen, luennoille, juniin, kreikan tunneille

nuorteniltaan, jossa olin hetken aloillani juoksematta. Rakkaat ystävät, aikuiset parrakas ja vaaleatukkainen farkkupaita. Sytytin kynttilät tiililattialle. Minä puhuin hämärässä kynttilänvalossa ystäville hartauden voimasta, sillä meillä on suurin korkein kaunein voima, kuningas. Minä uskon siihen Jumalaan.

ylistysseurakuntaan ihan yksin. Sielläkin tuntui silti käsittämättömän kodilta.

Ja päiväkirjattomina kotipäivinä tajusin, kuinka paljon tosissani hengitän sanoissani. Etten minä voi lakata hellimästä niitä, en unohtaa, kuinka monta synonyymiä on hymylle. Ja tajuan taas senkin, että hengittämiseeni tarvitsen myös muiden sanoja, tänään Riikka Pulkkisen. Koko ajan opetan itselleni omien kasvojeni rajoja.