olisi aikaa

Harvinaisen paljon olen puhunut tulevasta vakavasti, puolikauhulla, mutta tosissaan. Sillä, niin kuin totesin yhdessä sen kiharatukkaisen teologiystävän kanssa, en minä ole viiden vuoden päästä ketään valmis hautaan siunaamaan. 

En luule, että olisin valmis moneen muuhunkaan, varsinkaan nyt tässä hetkessä. Tänään pukeutuneena villasukkiin ja nuhruiseen paitaan. Olenko ensi kesänä muka niin aikuinen, että minä voisin olla oikea ihminen kertomaan rippikoululaisille armosta, suurimmasta koko maailmassa ikinä? Tähän uskon olevani, jos en varmasti valmis itse, niin erään hengen voimalla ehkä, sillä haluan.

Olen viettänyt niin monta joulua, että pelkään glögirakkauden kuihtuvan ennen varsinaista juhlaa. Ja olen kuitenkin niinä iltoina nauranut enemmän ja enemmän ja enemmän ja huomannut valoisia kasvoja ympärillä.

Punatiilitalossa on mahdollista viettää paljon aikaa tekemättä mitään järkevää. Vaikka tuijottaa eteensä monta minuuttia ja keittää teetä ja taas tuijottaa. Siellä voi ihminen mennä piiloon.

Käytän aikaa typerästi: esimerkiksi tulostamalla Raamattua hartauteen, jota en sitten edes pidäkään, lukemalla jouluevankeliumia uudelleen ja uudelleen eri äänenpainoilla ja nukkumalla koiran vieressä kukkalakanoissa. Olen unohtanut tahallani lukea tentteihin, varmaan jotta olisi syy itkeä ensi viikolla. Leivoin tasa-arvoa kannattavia piparkakkuja ja miljoonia joulutorttuja veljen kanssa lauantaina. Sunnuntaina söin niitä ihan liikaa.