villasukkapäiviä

Vapaaviikot on hukkuneet kaikkien tärkeiden, mutta pienten arkijuttujen alle. On toukokuu, ja kuljen villasukissa ja juon teetä. Villasukkapäiviä, teehetkiä, rakastan. Kirjoitan raamismateriaaleja ja hartauksia. Mä rakastan sitä, kuinka vasta kun ajatukset suodattuu sormien ja näppiksen kautta ruudulle, ne muuttuu selkeiksi ja loogisiksi kokonaisuuksiksi ja kauniiksi lauseiksi.



Viikonloppuna oli kesän eka leiri, kolme päivää maailman söpöimmässä leirisaaressa. Lauantain aamuaivoissa asui tahmeus ja se harmitti, mutta en voi lakata yllättymästä, kuinka siunattu oikein olen, kun saan tehdä tällaista työtä. Niin kivoja tyyppejä, niin kivoja ensi kesän isosia, niin kivoja asioita. En tiedä, kuinka voisin kiittää tarpeeksi.

Kirkkokupla tuntuu jälleen turvalliselta ja kiehtoo samalla. On pappisvihkimystä ja messua. Epäilyttää, että tällä tavalla tulen takaisin ja koen kaiken tutun, muuttumattoman niin rakkaana. On reformaatio ja piispanvaali, tää on ilmeisen hyvä paluuvuosi. (enkä tiedä, onko puhe paluusta relevanttia, kun mihinkään en varsinaisesti koskaan mennyt, enkä mun seikkailuseurakuntaa, kotia, oo jättämässä nyt myöskään) Haaveissa siis vahvana valkoinen kaulus, ainakin nyt just. Katsellaan uudelleen viikon kuluttua.

maaliskuu onnea täynnä

Rakastan linnasaarta ja aamuja. Siitä huolimatta, että nykyään uskallan poistua peiton alta huomattavan harvoin ihan oikeasti aikaisin, arvostan rauhallista aamukahvia ja kirpakkaa aamuilmaa enemmän kuin synkkää yötaivasta. Linnasaaressa illat ja aamut ovat kyllä molemmat kauniit, ne kannattaa kokea varmaankin vielä vähän useammin.

Rakastan:

valoa valoa valoa

palveluvuoroja, joissa naurattaa
rohkeutta tulkata ylistysbiisejä englanniksi
ja jutella vaikka kenelle
tuttuja kasvoja väkijoukossa, lievää hysteriaa

iltoja onnea täynnä, repeilevää naurua
pannukakkua ja kermavaahtoa
hulluja kertomuksia elämästä, hullun hauskoja suunnitelmia

kirjamaailmaa, johon uskaltaa palata jälleen
chai-teetä, jota vihdoin löytää prismasta

rakastan niin paljon.

Joulu joulu on meillä

Minun jouluni on ollut kaunis, rauhallinen ja väsy. Hiljainen aamu, valoton Suomi mustien ikkunoiden takana maailma, joka nukkui. Paksua maitoriisipuuroa, manteleita muille, koiran kuono ja glögi. Aamukahvi ja viimeiset paketit. Hyvää joulua suomeksi, ruotsiksi ja muinaiskreikaksi.

Mummulassa oli ruokaa niin paljon. Taivaallista porkkanalaatikkoa ja kalapateeta, joka on varmaan

syy sille, etten voi olla täysin lihaton. Vähän vain palaneita torttuja ja fazerin prhaita, jotka kiehtoivat hurjasti lapsena. Mummulassa ei mikään muutu. 

Kauniita paketteja, design-kääreet, omat askartelut ja prinsessan kuvat suloisesti sekaisin. Hopeakuoressa minun maailmani kaunein mekko (kiitos Monki ja kiitos äiti), vaikka en odottanut kovin kummoisia. Muitakin kivoja, eikä kamalasti mitään harmillista turhaa. Pimenevässä maailmassa yömessu ystäväporukalla. 

Joulupäivänä, kauniina pyhänä pelkkää kirjamaailmaa. Sellaista fiksua kuin Ulla-Lena Lundbergin Jää ja sitten sitä vaaleanusvaista hattarahöttöä, jota saa lukea, kun on vihdoin vapaa teologiasta.

Loma jatkuu ja viimein on joulusää. Nyt on ihan tavallista aikaa, kalenterin mustia numeroita ja tyhjiä sivuja. En voi tehdä paljon, joten nukun unia ja syön pipareita, haamuilen veljen vanhassa ruutupaidassa ja pitelen koiran hihnasta. Pari kesäteologihakemusta saan lähetettyä ja ehkä kirjoitan lomalla yhden toimintasuunnitelman. Mutta muuten mä lepään ja tässä on tosi hyvä.

elämä antaa sinistä

Mustikoita. ihan sairaan isoja helmiä, Jumalan kyyneliä mietin. Oon vähän hassu, kun kyykistelen siellä pensaassa ja ajattelen, että jos ne kaikki mustikat asettelisikin kaatuneelle rungolle, josta muurahaiset voisi kantaa ne ruuakseen. Mutta poimin silti ämpärin täyteen, päivä toisensa jälkeen, marjaterapiaa, metsämeditaatiota, lapsen lomaelämää. (on tässä oikeita työpäiviä vielä, vaan niiden määrä on laskettu yhden käden sormilla.)

Yöpöydän kirjakasa muuttuu nopeammin. Paperimaailmat vaihtuu ja elelen milloin kenenkin silmin, on lahjaa että voi lukea. Lukupäiväkirjan sisäkanteen olen kirjoittanut lukion äidinkielijärkäleestä: Kirja on protesti, rakkaus, tunteet ja kylmyys. Tarina, oli se runo tai proosamuotoon kirjoitettu, on jotain, mitä tarvitsemme elääksemme. Kirjallisuus ei kuvaa tapahtunutta, vaan esittää sen, mikä saattaisi tapahtua, on todennäköistä tai välttämätöntä. Ja perään olen seitsemäntoistavuotiaana piirtänyt sydämeni.

Huolimatta kesäisestä sanarakkaudesta tuskailen omieni kanssa. Kun en jaksa järjestellä niitä, kun ne ei ole kivoja, kun ei ne taivu niin kuin tahdon. Kun sanat tuntuu kaikonneen, ei voi mitään.

On vähän kirkkohengausta, koska meidän kirkossa voi olla villasukissa ja keitellä kahvia sakastissa. Konfistreenit tuntui enemmän nuoruudelta kuin työltä, sellaista. Ukkonen uhkaa, eikä tule. Syön jäätelöä ja mustikoita ja kirjoitan raporttia kesästäni. Odottelen jo yliopiston akateemista arkea.

toivon näkökulma

Olen kotonakotona ja tätä rakastan. Olen tehnyt niin lomaisia asioita kuin ihminen voi. On kaunis hetki elämässä, sanon päivittäin itselleni. Minulla on seuranani yhtäkkiä monta kaunista ja surullista ja elävää kirjoitettua maailmaa, joista kaikki ovat kiehtovia. Sanoja on ollut aito ikävä. Ja vaikka ajattelin totella muutamaa pappia, jotka kielsivät lukemasta järkeviä kirjoja lomalla, en osannutkaan. Todellako joululoma ilman teologista kirjallisuutta?

- armahduksesta puhuminen sopii vain miehille, joilla on kokoparta nauratti Riikka Pulkkinen.

- Kaikkea tulisi tarkastella ennen muuta toivon näkökulmasta voi olla syvä totuus

- Ja lisäksi ajatus siitä, että Raamatussa ylistetään useammin huutaen tai kuorossa lausuen kuin laulaen, hymyilytti.

Minulla on aikaa aivan kaikelle, tuntuu. On ehtinyt miettiä, että tarvitsen sellaisen seurakuntakodin, jossa on kunnolla tuttua, myös kaupunkiin. On ehtinyt tuntea.

Näin Ruusua ja Tähteä, mutta sen hetken lisäksi olen ollut ihanihan rauhassa, ja sekin on ollut varsin rakasta. Juoda glögiä ja pitää sylissä suloisinta koiralasta vaikka tunti. Kävellä hiljaa lumessa ja sanoa yksin ääneen, että maa on niin kaunis. Olen ollut ulkona enemmän kuin koko syksynä.

Joulu hiipi tänne ihan yhtäkkiä, kaikesta jouluhihkutuksesta huolimatta yllättäen taas. Paketoin viimeiset joululahjat, veljen karttaan käärityt villasukat, vasta aatonaattona, eikä silloinkaan ollut oikeastaan joulumieli. Jonkinlainen ilo vapahtajasta ja maallinenkin rauha asettui minuun vasta siinä, kun hämmensin riisipuuroa ja ikkunan takana oli kerrankin valkea joulumaisema. Kuusi toi taivaan olohuoneeseen ja hyräilin, että juhlimaan tulkaa.

Pakollinen joulumaterialismi kesti vain hetken onneksi. Sen hetken, kun paperiin kätketty kreikan sanakirja nauratti. Sain kivojakin lahjoja, kuten Roope Lipasti ja villasukat. Käytännöllisyys hymyilytti eniten kaikesta.

Yöllä en jaksanut messuun, mutta aamulla sitten raahasin (äkillisestä, ehkä varsin kauhistuttavasta kauhistuttavuudesta huolimatta) itseni kirkkoon kuulemaan syyspapin saarnaa armosta ja rauhasta. Sellaista kaikkea, että kyyneliä ei kehdannut itkeä koskaan, eikä sitten enää tarvinnut.