2 0 2 0

Uusi vuosikymmen alkoi arkisesti, oli vielä tiedekunta, perjantaikahveja, pari hyvää leiriä (muun muassa superkiva hiihtis), uusia vegaanireseptejä, matkasuunnitelmia ja maailman parhaita tanssitunteja. Kirjoitettiin gradua kirjastossa, noustiin hissillä pakoon Helsinkiä ja juhlittiin vuosijuhlilla yhtenä lumisena iltana. Tuntuu, että niistä alkuvuoden huolettomista hetkistä ja kevyen arjen täyttämistä päivistä on ikuisuus.

Yhtäkkiä maaliskuisen arjen katkaisi pandemia, sekavat uutiset, muuttuvat rajoitukset ja pohjattomat pelot. Taulukoissa kasvavat kuolemaluvut, liian lähelle tullut hallitsemattomuus ja kutistunut elämänpiiri, kun meidät suljettiin toisiltamme. Kodin nurkat kävivät ahtaiksi, jossain välissä kirjoitin gradun loppuun ja  lähetin sen menemään. Huhtikuinen aurinko pelasti monet pyöräretkiminuutit ja yksin tehdyt seikkailut kaupungin rannoilla. Runoihin taltioitui toivo ja pelot. 

Säilyimme elävinä kesään. Postiluukusta kolahti kauan odotettu valkoinen paperi, musta tuli maisteri, vaikkei sitä saanutkaan juhlia. Vuodet tiedekunnalla loppui ja yhä välillä on ikävä. Kesä kului leireillä, ne oli muistoja normaaleista ajoista. Mulla oli maailman parhaat tiimit, ihanat ryhmät ja paljon kaikkea hauskaa. Rohkeutta, iloa, naurua ja uskallusta. 

Syksy vei mut takas tuttuihin työjuttuihin, niihin joille jo sata kertaa sanoin haikeena hyvästit. Illat kului töiden lisäks tanssisaleissa tai maski päässä julkisissa. Onneksi saatiin tanssia melkein koko kausi, sillä virtaava liike, laskut ja musiikki, joka huuhtoo pois pelot ja kantaa syvyyksien yli, on kuljettaneet eteenpäin kaiken muun keskellä. 

Säröjä, solmuja, haikeutta ja vaikeutta. Elämä on kaaos ja vaikka kaaoksessa tapahtuu paljon myös hyvää, epävarmuus on ikävä matkakumppani. Tulevaan katson varovaisen toiveikkaana, en uskalla rakennella haaveita tai unelmia, mutta ehkä jonain päivänä arki palaa tavallisemmaksi ja ehkä joskus taas halaamme, näemme ja uskallamme suunnitella tulevaa. 

aina tulee uusi maanantai

Elämä jatkuu ja samalla tuntuu siltä, että kaikki seisoo paikallaan, ei enää edes odottaen vaan pysähtyneenä, hiljaa, vähän rampana. Sellainen tämä vuosi kai on. Ja samalla kalenterissa kääntyy joka viikko uusi aukeama. Aina tulee uusi maanantai, aina tulee uusi harmaa aamu. 

Arki kuitenkin juoksee eteenpäin. On töitä, iltoja junissa ja muissa julkisissa, kauppakassien paino käsivarsilla, tanssituntien muistona tummat mustelmat polvissa. Pikaisia välipalasmoothieita, nopeita salaatteja ja tasaisen pyöreitä korvapuusteja. Haaveita lyhyistä hiuksista, haaveita tulevaisuudesta ja katseita kartalla. Googlailen uusia paikkakuntia sitä mukaa, kun tuntemattomille Suomen nurkille kaivataan pappia.

Töissä on yleensä kivaa. Leireillään ja syysseikkaillaan. Perjantaisin koristellaan kirkkosalia, puhun kasveista ja kasvusta, ripustetaan paastohaasteita pyykkinarulle ja kirjoitetaan kysymyksiä Jumalalle. Meillä on maailman kivoimmat nuoret ja mulla, edelleen, maailman kivoin työ. 

Lopulta kuitenkin tulimme siihen pisteeseen, jossa maailma suljetaan taas pala palalta. Oon kiitollinen siitä, että ehti kulua melkein kokonainen syksy ennen kuin tanssitunnit loppui, työt siirrettiin viimeistäkin kohtaamista myöten etään ja kodin nurkat tulivat taas tutummiksi. 

Uuden edessä jännittää, joskus solmut tuntuu vain kiristyvän, vaikka kuinka yrittäis. Kiertelen uusilla kulmilla ja mietin, mitä pitäisi valita. Haluisin vaan luottaa siihen, että mitä vaan. Ja vaikka eniten sitä, mitä sydän tänään kaipaa. 

no one really wins this time

Syksy on tullut ja pelkäämme, että toisen aallon askelissa perutaan taas kaikki. Odotamme henkeä pidättäen, että ovet laitetaan säppiin ja sydämet suppuun, niin ettei mikään viima, näytölle hahmoteltu virus tai muu hallitsematon tilanne pääse voitolle meistä. Ja monet hetket, retket ja tilaisuudet perutaankin, enkä enää osaa suhtautua siihen niin suurella pettymyksellä. Koko vuosi on kuljettu varpaillaan ja odotettu, milloin kaikki sovittu ei olekaan varmaa.

Haluaisin vierailla kymmenissä museoissa ja noukkia viimeisiä kappaleita helsingistä. Haluaisin tuntea ja tutustua, nauraa ja halata yömyöhään. Istua kahviloissa ja katsella kirskuvien ratikoiden kiirettä. Juhlia vihdoin valmistumista, pitää kiinni ja puristaa lähelle. Mutta suurimmaksi osaksi istun ja odotan sekavan elämän keskellä. 

Ja mä tanssin, sitä ei ole vielä peruttu. Ja toivon enemmän kuin mitään, ettei niitä hengenvetohetkiä tanssisaleissa otettais pois tänä syksynä. Edelleen ajattelen, että oli parhain päätös pitkään aikaan palata valoisiin saleihin, joissa musiikki ja liike peittää alleen ja vetää pois pimeyden. Rakastan virtaavaa liikettä, siedän improa joka viikko paremmin ja usein nykyään jopa nautin siitäkin. 

Yhtenä viikonloppuna syyskuussa mökkeiltiin lemppariporukalla. Illat notskilla, päivät veden päällä kanootissa ja soutuveneessä, aamut laiturilla kahvin kanssa ja kävelyillä koivumetsän keskellä oli hyviä. Ne oli sellasia pieniä hetkiä, joita on ikävä. 

Kaikesta huolimatta tän kummallisen vuoden syksy ja valmistumisen jälkeinen elämä on myös hyvää. Syyskuu vei mut mastokaupunkiin ja tuttuihin töihin, vaikka sanoin hyvästit tuhat kertaa. Töissä on kivaa, jokainen työkaveri on entuudestaan tuttu, tiedän edelleen, minne kirkon salakäytävät vie ja muistan ulkoa junien aikataulut. Kaikki se, mistä puhun meidän omana, on taas tän syksyn hetken mun. Meidän nuoret ja meidän kirkko, meidän leirit ja illat, meidän asiat. On retkiä syksyiseen leirikeskukseen, ihania ykkösiä, taidetta, toivoa ja maailman parhaita nuoria. 

Ja vaikka joka viikko pelkään, että ensi viikolla emme enää näe, emmekä enää ikinä. Vaikka kaikki on vähän häilyvää ja haurasta. Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, niin olen päättänyt uskoa, että syksy on edelleen hyvä. 

kummallinen kevät ja ihan kiva kesä

Toukokuu, kuten kaikki muukin tänä erikoisena poikkeuskeväänä, oli verkkainen ja kummallinen. Etävappu oli outo vappu. Juotiin etäskumppaa ja videon välityksellä vilkuteltiin omalla pihalla. Leivoin miljoona munkkia toukokuun ekana aamuna. Ullislarppaus oli aika onnistunut, vain raekuuro ja sadat ihmiset puuttui. Oli hyvät (näiden vuosien) parhaat piknikeväät ja munkkeja, skumppaa ja kaveri jossain muualla.

Muuten elämä oli tylsää ja arki tyhjää. Loppukevät oli videobalettitunteja, random saksan kurssi, harmitusta ja pieniä kivoja hetkiä. Vastaamattomia viestejä, avaamattoja kirjekuoria ja ratkeamattomia kysymyksiä. Lausumattomia pelkoja, katkeilevia lauseita ja tuhansia turhia tunteja. 

Kahden ja puolen kuukauden yksinoloon sidotun poikkeusarjen jälkeen oli ihanaa käydä kesätyöpaikalla ja tavata ihmisiä. Istua saman pöydän ääressä ja keskustella tavallisista asioista. Että kaiken häilyvän ja sortuvan keskellä on jotain tavallista. Että rippikoulusuunnitelman palaset ja päiväohjelman rakenteet on samat eilen, tänään ja ainakin kuluvana kesänä. 

Tuli kesä ja hiljalleen alkoi tapahtua tavallisen elämän asioita. Töitä uudessa paikassa, riparipalavereja ja nuorteniltoja. Leirielämää kirkasvetisen lammen rannalla, naurua enemmän kuin koskaan. Maailman paras tiimi ja pari muuta kanssa tosi kivaa. Ihania ryhmiä ja hyviä, hyviä hetkiä. 

Syksyn askelissa hiipii näköjään uusi aalto ja keväiset pelot heijastuu taas hallituksen viesteihin, kesän viimeisiin iltoihin ja meidän kasvoille. Sivulauseessa on aina pieni mutta ja epäilys siitä, kauanko voidaan hengittää samaa ilmaa. 

Kaiken epävarman, muuttuvan ja heikon keskellä valmistuin teologian maisteriksi. Vuosia odotettu unelma tiivistyi valkoiseen paperiin ja lyhyeen sähköpostiin opintorekisteristä. Vaikken sitä keväällä tajunnut, viimeinen kerta yliopistolla ennen poikkeusoloelämää oli todella viimeinen. On ikävä violetteja sohvia ja rentoja hetkiä tiedekunnalla. Tänä vuonna ei juhlita, eikä syödä kakkua yhdessä. Uusi elämänvaihe tuntuu lepäävän aika hauraalla pohjalla, niin kuin kaikki kai tällaisena aikana. Onneksi on suunta syksylle ja se suunta on kai hyvä. Niin, jos jotain olen oppinut niin sen, että viimeisinkään viimeisyys harvoin on ikuista. 

ehkä skippaamme tämän vuoden

8.3.2020

Uusi vuosikymmen on kahtena ekana kuukautenaan tuonut ainakin ikuisia sanoja joka aamu, paljon vegaaniruokaa, ainakin pari hyvää gradupäivää, monta monta sataa uutta sanaa siihen tiedostoon ja kaikenlaisia gradunvälttelytöitä iltapäiväkerhossa ja muualla.

Vuosi alkoi yllärileirillä tutussa ja parhaassa seurassa, turhaan haikeilin viimeisyyttä syksyllä, kun menihän niistä viimeisistä hetkistä melkein kokonainen kuukausi. Tällä vuosikymmenellä en enää osannut uskoa viimeisyyteen, vaikka se varmaan sitä olikin.

On tanssia kaksi tuntia viikossa, vuosien takaa tuttuja plieitä, tenduja ja releveitä tangolla maanantaisin. Painovoimaleikkiä ja virtaavaa liikettä tiistaisin. Ra-kas-tan.

On riparitapaamisia, uusia kappeleita ja tutuksi tulevia kasvoja. Töisssä naurattaa ja on hauskaa, kai se kertoo, että suunta on hyvä ja tarkoin valittu osui oikeeseen. Hiihtolomalla oli tän vuoden ripari 1/5 ja sen jälkeen entistä varmempi fiilis. Yksi maailman hauskimmista tiimeistä ja leireistä.

Yhtenä perjantaina juhlittiin 167-vuotiasta, rakasta ja parasta tiedekuntayhdistystä. Oli hippusen haikeeta, vähän outo ja ulkopuolinen olo. Kai se kertoo vaan siitä, et tää paikka oli mun, mutta oon jo kohta matkalla seuraavaan. Silti oli kaunis ilta, naurua ja akateemisia tansseja. Ehkä elämän kiusallisin pas d'espagne ja pari valssia. Koristevaloja ja tiilikellari, ihan kun viis vuotta sitten mun elämän ekoilla vujuilla, kaikkea hyvää ja rakastettavaa.

2.5.2020

Enpäs tiennytkään silloin. Maaliskuun perjantai kolmastoista oli sellainen, yhtäkkiä maailma oli sekava ja kaikki vaikeaa.

Varoittamatta maailman läpi leikkasi tuntematon ja hallitsemattomalta tuntuva pandemia. Piti lentää valtameren yli, mutta hyvin suunniteltu ja tarkkaan harkittu loma peruuntui päivää ennen alkuaan. Sitten peruttiin kaikki muu. Suomi suljettiin, rajat laitettiin kiinni ja arki ja elämä pois päältä. Kaikki tapahtui nopeasti, enkä osannut varautua mihinkään, ei varmaan kukaan.

Viimeinen normaali ihmiskontakti oli viikkoja sitten, viimeinen tavallinen päivä. On vaikea ymmärtää, ettei nyt ole mitään tavallista, mistä pitää kiinni ja mihin tarttua. Sanotaan, että poikkeus on poikkeus eli ei-ikuinen, mutta lupauksista on vaikea saada kiinni, kun ei näe, minne ja missä tämä tunneli päättyy. On vaikea lakata listaamasta niitä asioita, jotka menetin ja tuun seuraavien kuukausien aikana vielä menettämään.

Kaiken epävarmuuden, sortuvien suunnitelmien ja horjuvien haaveiden keskellä kirjoitin gradun loppuun. Yhtenä maanantai-iltana korjailin viimeiset viitteet ja lähetin sen tiedoston matkaan. Se oli hullua, pelottavaa ja suurta ja toisaalta vain sekunnin mittainen klikkaus. Ethesis sanoi kiitos, opinnäytetyösi on tallennettu ja laitoin siitä ruutukaappauksen kaikkien katseltavaksi, niin kuin kai kuuluu. Sain hetkeni ja ostin keltaisia tulppaaneja, siinä se. Sen jälkeen ei ole juuri mitään.

Poikkeusoloelämässä leivon joka päivä, tanssin balettia ruudun välityksellä ja pelataan piirtopeliä, jonka yleensä häviän. Pidetään etäraamista ja yleensä puhutaan skypessä kahteen yöllä. On ikävä töitä, yliopistoa, raamattupiirin mummoja, tiedekunnan kahvilaa, kaikkia elämäni kirjastoja, violetteja sohvia, ystäviä ja normaalia elämää. Ikävä arkea, jossa ei ole pandemiaa. Hahmoton, loputon kevät yksin on pitkä, mutta jostain sitä toivoa kai on kaivettava. Istutettava alkuja lopun multiin. Uskottava helpompaan huomiseen.