keskiviikko 21. lokakuuta 2020

no one really wins this time

Syksy on tullut ja pelkäämme, että toisen aallon askelissa perutaan taas kaikki. Odotamme henkeä pidättäen, että ovet laitetaan säppiin ja sydämet suppuun, niin ettei mikään viima, näytölle hahmoteltu virus tai muu hallitsematon tilanne pääse voitolle meistä. Ja monet hetket, retket ja tilaisuudet perutaankin, enkä enää osaa suhtautua siihen niin suurella pettymyksellä. Koko vuosi on kuljettu varpaillaan ja odotettu, milloin kaikki sovittu ei olekaan varmaa.

Haluaisin vierailla kymmenissä museoissa ja noukkia viimeisiä kappaleita helsingistä. Haluaisin tuntea ja tutustua, nauraa ja halata yömyöhään. Istua kahviloissa ja katsella kirskuvien ratikoiden kiirettä. Juhlia vihdoin valmistumista, pitää kiinni ja puristaa lähelle. Mutta suurimmaksi osaksi istun ja odotan sekavan elämän keskellä. 











Ja mä tanssin, sitä ei ole vielä peruttu. Ja toivon enemmän kuin mitään, ettei niitä hengenvetohetkiä tanssisaleissa otettais pois tänä syksynä. Edelleen ajattelen, että oli parhain päätös pitkään aikaan palata valoisiin saleihin, joissa musiikki ja liike peittää alleen ja vetää pois pimeyden. Rakastan virtaavaa liikettä, siedän improa joka viikko paremmin ja usein nykyään jopa nautin siitäkin. 

Yhtenä viikonloppuna syyskuussa mökkeiltiin lemppariporukalla. Illat notskilla, päivät veden päällä kanootissa ja soutuveneessä, aamut laiturilla kahvin kanssa ja kävelyillä koivumetsän keskellä oli hyviä. Ne oli sellasia pieniä hetkiä, joita on ikävä. 

Kaikesta huolimatta tän kummallisen vuoden syksy ja valmistumisen jälkeinen elämä on myös hyvää. Syyskuu vei mut mastokaupunkiin ja tuttuihin töihin, vaikka sanoin hyvästit tuhat kertaa. Töissä on kivaa, jokainen työkaveri on entuudestaan tuttu, tiedän edelleen, minne kirkon salakäytävät vie ja muistan ulkoa junien aikataulut. Kaikki se, mistä puhun meidän omana, on taas tän syksyn hetken mun. Meidän nuoret ja meidän kirkko, meidän leirit ja illat, meidän asiat. On retkiä syksyiseen leirikeskukseen, ihania ykkösiä, taidetta, toivoa ja maailman parhaita nuoria. 

Ja vaikka joka viikko pelkään, että ensi viikolla emme enää näe, emmekä enää ikinä. Vaikka kaikki on vähän häilyvää ja haurasta. Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, niin olen päättänyt uskoa, että syksy on edelleen hyvä. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti