Muuten elämä oli tylsää ja arki tyhjää. Loppukevät oli videobalettitunteja, random saksan kurssi, harmitusta ja pieniä kivoja hetkiä. Vastaamattomia viestejä, avaamattoja kirjekuoria ja ratkeamattomia kysymyksiä. Lausumattomia pelkoja, katkeilevia lauseita ja tuhansia turhia tunteja.
Kahden ja puolen kuukauden yksinoloon sidotun poikkeusarjen jälkeen oli ihanaa käydä kesätyöpaikalla ja tavata ihmisiä. Istua saman pöydän ääressä ja keskustella tavallisista asioista. Että kaiken häilyvän ja sortuvan keskellä on jotain tavallista. Että rippikoulusuunnitelman palaset ja päiväohjelman rakenteet on samat eilen, tänään ja ainakin kuluvana kesänä.
Tuli kesä ja hiljalleen alkoi tapahtua tavallisen elämän asioita. Töitä uudessa paikassa, riparipalavereja ja nuorteniltoja. Leirielämää kirkasvetisen lammen rannalla, naurua enemmän kuin koskaan. Maailman paras tiimi ja pari muuta kanssa tosi kivaa. Ihania ryhmiä ja hyviä, hyviä hetkiä.
Syksyn askelissa hiipii näköjään uusi aalto ja keväiset pelot heijastuu taas hallituksen viesteihin, kesän viimeisiin iltoihin ja meidän kasvoille. Sivulauseessa on aina pieni mutta ja epäilys siitä, kauanko voidaan hengittää samaa ilmaa.
Kaiken epävarman, muuttuvan ja heikon keskellä valmistuin teologian maisteriksi. Vuosia odotettu unelma tiivistyi valkoiseen paperiin ja lyhyeen sähköpostiin opintorekisteristä. Vaikken sitä keväällä tajunnut, viimeinen kerta yliopistolla ennen poikkeusoloelämää oli todella viimeinen. On ikävä violetteja sohvia ja rentoja hetkiä tiedekunnalla. Tänä vuonna ei juhlita, eikä syödä kakkua yhdessä. Uusi elämänvaihe tuntuu lepäävän aika hauraalla pohjalla, niin kuin kaikki kai tällaisena aikana. Onneksi on suunta syksylle ja se suunta on kai hyvä. Niin, jos jotain olen oppinut niin sen, että viimeisinkään viimeisyys harvoin on ikuista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti