din för evigt

Yksi sana: liikaa.


Joka vuosi tähän aikaan kuvittelen, että tunteja on enemmän kuin ne määrätyt 24. Luulen, että kellolla kestä kauemmin juosta ympyrä umpeen ja uskon, että minuutissa ehdin tehdä kaiken. Ja unohdan, ettei ihmistä luotu toimimaan niinkun kone, vaan että luotu aina nukahtaa kesken.

Viime viikolla olin hiljaa paikallani puolitoista tuntia, ne puolitoista, kun kävin katsomassa syksyn kauneimman ja muutenkin todella hyvän tarinan, suosittelen.

Tällä viikolla oon lähettänyt sata sähköpostia, soitellut puheluita, kirjoitellut kalenterin nurkkiin pieniä sanoja ja miettinyt, missä kohtaa tää palapeli ei oo enää mun hallinnassa. Päässä on kaaos, sylissä motivaatiojätskiä ja päällä tsemppifarkut, tiedekunnan alakerrassa on aina tuttuja, ne ostaa mulle suklaata.

Tiistaina kaikki oli paremmin.

syys

On syyskuu ja syksy. Syksy on mun lemppari. Rakastan hämärää, viileää säätä, tavallista arkea ja kiirettä. Ekaa kertaa kuitenkin koko elämässä syksy tuli liian pian, lähinnä kai siksi, että kesä oli maailman paras. Tää syksy on varmasti yhtä kiva kuin aina, mutta ekaa kertaa sillä oli kunnollinen kilpailija.

Toivoisin, että mun elämä voisi tänä tulevana syksynä olla vähemmän pakotetun täyttä, mutta silti tarpeeksi täynnä hyviä, rauhallisia, iloisia ja arkisia asioita. Toivon, että sininen huolettomuus ja suunniteltu kalenteriarki voisi sopia paremmin yhteen, ja että keväälläkin olisin normaalia enemmän energinen ja innostuva. On miljoona kivaa projektia, pari ihan ookoota kurssia ja paljon kaikkea pientä tekstiä ja huomioitavaa kalenterin nurkassa.

Haluisin ehtiä lukea enemmän raamattua (tai siis ylipäätään lukea sitä yhtään, eikä kyse oo ehtimisestä vaan ajankäytön hallinnasta), tehdä ruokaa kotona, nauraa kaikkien kivojen tyyppien kanssa ja rauhoittua. Haluisin oppia luovuttamaan ja luopumaan, antamaan olla ja mennä, ottamaan vähemmän. Ja samalla mä haluan kaiken. Niinkuin aina, mikään ei selvästi muutu, tää syksy on täsmälleen samanlainen kuin kaikki aiemmatkin.

Yhtenä iltana istuin kaksi tuntia paikallani ja kuuntelin puhetta rukouksesta, oli hyvä olla hiljaa, oli hyvä keskittyä kuulemaan, mitä he ajattelevat. Sellaisia hetkiä tarvitsen, kotoisia linssikeittolautasia ja viisaita sanoja, hitaita iltoja.

Viikonloppuna oli elämän miljoonas leiri, leirit ei lopu. Nuoruusmaisemissa, rakkaan leirijärven rannalla, illalla ja yön pimeydessä hytisten, saunassa syvyyksiä nauraen. Tutut peltotiet, rakkaat tyypit ja kaikki vanha paikallaan, sellaisena kuin ne jätin viimeksi. Mukamaalla mikään ei muutu liikaa, vaikka mä kasvan ja kesät liukuu massaksi mun takana. Enää mua ei ees pelota viimeisyys, mä tiedän, että kaikella on aikansa ja alan ymmärtää, että lähdön hetkellä tää ei tuu sattumaan, vaikka kolme vuotta etukäteen jo huolehdin.

Lisäksi tähän syksyyn kuuluu oikeeta luopumista, sitä mitä toivoin. Yksi harkittu viesti, jossa ilmoitan, kaikelle on aikansa ja tää tais olla tässä. Perään sydämiä, ja kaikki tietää, että näin tän kuuluu mennä joskus.

nää illat ei tarvii filtterii

Syysiikonlopun mittainen paluu kuningaskuntaan ja kesän luo oli parasta. Hassuja leikkejä, wikipediaperusteisia viinipuupohdintoja, läppää ja naurua, syviä juttuja ja viisaita tyyppejä, kaikkea sitä parasta taas. Rakastan. 

20.21

20.33

Oli kaikenlaista naurua. Oon niin kiitollinen yhä kaikesta, koko kesästä, jonka sain nauraa, laulaa, opettaa ja oppia. Ja siitä, ettei se mun elämän paras kesä loppuessaan ainakaan ihan vielä jättänyt täysin hyvästejä. Ettei vieläkään tarvinnut vilkuttaa viimeistä viimeistä kertaa. 

20.36

20.45

(Kaupungissa on tapahtunut fuksien saapuminen ja niiden riemullien vastaanotto tiedekuntaan. Tervetuloa kaikki. Oli kivaa pitää rastia ja orientoitua itsekin ees vähän kaiken kesäikävän keskellä yliopistoon. Vaikka karkasinkin viikonlopuksi takaisin kesään ja kaikki kouluasia alkoi taas tuntua tylsältä. Ehkä tää syksy vielä kasvattaa siivet.)