Joka vuosi tähän aikaan kuvittelen, että tunteja on enemmän kuin ne määrätyt 24. Luulen, että kellolla kestä kauemmin juosta ympyrä umpeen ja uskon, että minuutissa ehdin tehdä kaiken. Ja unohdan, ettei ihmistä luotu toimimaan niinkun kone, vaan että luotu aina nukahtaa kesken.
Viime viikolla olin hiljaa paikallani puolitoista tuntia, ne puolitoista, kun kävin katsomassa syksyn kauneimman ja muutenkin todella hyvän tarinan, suosittelen. Tällä viikolla oon lähettänyt sata sähköpostia, soitellut puheluita, kirjoitellut kalenterin nurkkiin pieniä sanoja ja miettinyt, missä kohtaa tää palapeli ei oo enää mun hallinnassa. Päässä on kaaos, sylissä motivaatiojätskiä ja päällä tsemppifarkut, tiedekunnan alakerrassa on aina tuttuja, ne ostaa mulle suklaata.
Tiistaina kaikki oli paremmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti