Näytetään tekstit, joissa on tunniste linnasaari. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste linnasaari. Näytä kaikki tekstit

torstai 5. huhtikuuta 2018

hyvää vaan

Käytiin vuosien takaisilla adventtimyyjäisrahoilla tallinnassa. Oli eniten lomaa pitkään aikaan, hyviä hetkiä ja rauhallista aikaa. Inkerinsuomalaismummoja, tarinoita viime vuosisadalta, palmunoksia, viiniä ja naurua. (#tuollaseuskontomenee ja #jumalamielessäjajalassa)

Onnellisia kesäasioita keskiviikkona. Kuninkaallisia juttuja, parhaita tuttuja ja kaikkea kivaa.

Ja yhtenä yönä Kristus nousi kuolleista. Juhlittiin niin kun jo monena vuonna rakkaimmassa punatiilikirkossa. Siellä parasta on tuttuus, parhaat tyypit ja rakkaat kaikki. Oli tuikkuja jälkiruokamaljoissa, jouluvaloja ja suklaamunia. Leivottiin ehtoollisleipää randomreseptillä (vaihtoehtoina chili-curry ja kurkuma-juustokumina, maustamatonta leipää pyydettäessä). Kiitän luojaani siitä paikasta ja heistä kaikista.

Oon kiitollinen pääsiäisestä myös vain, koska loma ja unitunteja enemmän kuin koko keväänä. Oli kurkumalattea kahvilassa, luettuja fiktiosivuja, omia hetkiä ja salaisia sanoja. Pitkästäpitkästä aikaa sitä kaikkea, mitä rakastin.

Loman jälkeen arki on intensiivistä latinaa, öisten tenttikahvibrownieiden leipomista ja harkkajännitystä. Kyl tää varmaan täst.

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

arkiajatuksia, paljon

Kirjoitan yhteishaun päivämäärät kalenteriin, pieni harmaa nootti sivun ylälaidassa. Huvikseni, jotta olisi mielessä, jos tarve tulee. Tuskinpa, mutta kuitenkin, ovet auki. En tiedä, mitä tekisin mun elämällä. Tai elämässä, kuulumiset toistaa itseään ja ilkkuu niille varmoille haaveille, joita välissä pyörittelen. Elämä on mittaamatonta.

Saaressa arki on pieni ja hallittava.

Linnasaaren kallioilla on ymmärryksen ylittävä rauha. Aallot on jäässä ja tuuli on niin kova. Oon onnellinen aina viisi minuuttia vuorokaudessa. Sen ajan kun meinaan lentää kalliolta alaa turkoosille jääaallokolle, enkä lennä.

Mietin vegaanimakroonilaatikkoa, kauramaidon filosofiaa, aviomieskriteerejä, sitä että millainen on hyvä vaimo, mikä on pitkä aika, mikä aamu ja paljonko pitää syödä. Mietin, että milloin musta tuli tällainen, tunnistaisiko kuustoistavuotias minä tulevansa.

Saaressa arki on pieni, kaiken ollessa auki ja varaamatta voisin:
lopettaa koulun
laulaa metrossa
tanssia tuomiokirkon portailla
muuttaa norjaan
hankkia koiran
myydä kaiken ja lähteä kauas täältä.

Samalla maailma on niin pieni ja ahdas, hoen mun on pakko. Ja elämä on mittaamatonta.

tiistai 8. marraskuuta 2016

we feel it now

Viikon sisällä olen kantanut keltaisia ruusuja ja stressannut messua, mutta myös matkustanut lahden yli syömään pitsaa ja juomaan cappuchinoa. Käytiin yhden teologiystävän kanssa hytisemässä tallinnan kaduilla. Toisenkin piti tulla, mutta koska passi olikin pohjanmaalla, matka jäi väliin. Ei käyty kirkkotaidemuseossa eikä elokuvissa, mutta syötiin paljon ja oli helppoa ja kivaa.

On ollut kivaa myös linnasaaressa, jossa oli kylmää ja tuulista, mutta kaunista ja irrallista. Rakastan merta, rakastan lauttaa ja rakastan paljon. On ollut kivaa saada ääniviestejä, juoda glögiä ja nukkua paljon. Kivaa tehdä vähän vähemmän, vaikka samalla sydän sytyttää kipinää johonkin uuteen. Onneksi en vaan keksi paikkaa sitä kipinää työntää tuleen, ensi keväästä tulee ehkä taas kevyempi, mutta ihan kiva.

Kandiseminaari alkoi ja tuntuu vähän kummalliselta. Oon rakentanut sellaista kuvaa, että ne kandiaan kirjoittavat on jotenkin fiksuja, varmoja tai viisaita, edes vähän aikuisia tai jotenkin määrätietoisia. Ei oo.

Kaiken keskelle leikkasi hullu kuume ja ärsytti. Jäi paljon kivoja juttuja välistä, mutta tän kai saa, kun ei omista kunnollista talvitakkia. Onneksi yksi ihana kutsui syömään kanttarellikeittoa heti, kun olin edes vähän hengissä.

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

en tiedä kuinka

Mun päivät on vuoroin pilvissä ja sitten niin lähellä maan tomua. En tiedä, kuinka kertoisin näistä väreistä, miten puhuisin suoriksi nämä mäet ja laaksot.

Sunnuntaina on hyvä olla. On oma paikka ja keltaiset kyltit, kiva nähdä ja tanssin salaa hämärässä salissa. Sitten olen osin turta, pää painaa ja ajatukset paikallaan. Tiistaina juttelen onnellisia sanoja, sydän hyppii puhelimen värähtäessä, katson sun nauravia kasvoja. Seuraavana odotan paikallani, alistun ajan hermon alle ja torstaina, hymyilen taas.

Eräänä päivänä ajatukset mykertyy kasaan ja pakenen linnasaareen. Siellä kaikki on vaan niin hyvin. Täällä on hyytävän kylmä. Oon päättänyt ymmärtää, että kaikki muuttuu kaikki kasvaa ja kutistuu toisaalta, Ja se on ihan normaalia, Ja lopulta, vaikka on hurjaa ja pelottavaa, on äärimmäisen lohdullista tietää, että kaikki on jatkuvasti kesken.

Mun arki on paljon kahviloissa, puhutaan syviä hyviä ja aitoja sanoja, naurattaa. Mä rakastan niin monia ihmisiä mun ympärillä aivan täysillä ja haluaisin oppia sanomaan niin. Mä haluaisin juoda vielä enemmän teetä jokaisen kanssa, katsoa silmiin useammin ja oppia ihan todella olemaan siinä.

On helpottavaa todeta, että aika harva paperi johtaa professioon tällä vuosisadalla. Helpottavaa puhua omasta visiosta, sanoittaa unelmat oikeiksi substantiiveiksi ja puhua auki ajatukset. Lopulta te sanotte, että kyllä sä varmaan saat tehdä juuri sitä, mitä rakastat.

Ja mä rakastan.

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

kuunnelkaa merta


Mä olen yrittänyt karata tältä todellisuudelta. Monta kertaa huomannut istuvani lautassa ja hyräileväni salaa. Linnasaari on mun maailman kakkoslempipaikka, jonne hsl kuljettaa mut ilmaiseksi ja vain tunnin neljänneksessä olen vapaa. 

Viime viikko oli ihan kiva: tentti oli hankala ja toivon ykköstä, fuksit valtasi kirjaston ja kaupungin kadut. Fuksit lauloi mulle viinasta, darwinista ja politiikasta, mä nauroin ja olin muka tosi fiksu kohta jo kandi. Niinpä varmaan, naurattaa. 

Musta tuntuu, että oon taas kipeä ja kurkkuun sattuu eikä ääni oikein ole normaali. Mutta siitä huolimatta istun siellä melkein aaltojen kasteltavissa, kaatosateessa ja merituulessa ilman lapasia. Yksi rakas tyyppi palasi pohjanmaalta kaupunkiin, me juotiin teetä, syötiin falafeleja ja kuunneltiin yhdeltä yöllä filosofiaa. Ja on ollut hirveän hauskaa. Huomenna on oikea arki ja syksy on mun lempijuttujen listalla aika kärjessä. It is well.

lauantai 30. heinäkuuta 2016

iltoja

Yksi kiva tyyppi matkusti suomen laakealta laidalta tänne, ja vietettiin hyvä kymmentuntinen. Me syötiin vuohenjuustopitsaa, naurettiin jätskien kanssa, vaellettiin ympäri kaunista kaupunkia ja puhuttiin pokemonista, vaikkei me edes metsästetä niitä. Bongattiin teologeja, jaettiin kappaleita elämästä, istuttiin puistossa burgerien kanssa ja kuunneltiin eläviä balladeja. Me katseltiin kirkkaita viinilaseja ja ihmeteltiin kaikkea, meillä oli huikeimmat syksypläänit ja mä uskon niihin. (Eli käytännössä syötiin koko päivä.)

Torstaina leikittiin lapsia, kun meillä oli hautausmaan retkipäivä. (Ryhmiin jaettiin yks, kaks, kolme ja neljä, ja mun sisäinen ala-astetyttö purskui kauhua täynnä.) Vallisaari oli aika kiva, vaikka odotin jotain tosi mystistä. Kaikki historia ja vanhat talot olisi ollut tosi mielenkiintoisia, mutta se opas kertoi enemmän kaikkia tervaleppäjuttuja. Mutta oli silti kivempaa kuin omassa korttelissa hengailu. 

Tää viikko on ollut täysi ja ihmeellinen ja erilaisia muitakin tyyppejä on eksynyt mun arkeen. Pari huikeaa söi mun kanssa lisää jätskiä torstaina ja yksi leikkasi vesimelonia ja vei mut ja kaksi koiraa suolle ja metsään. Vi pratade svenska fast vi hade glömt allt. Mitä jos arki voikin olla ihmeellistä? Ilo kasvaa, koska enää neljä vihreää viikkoa on edessä, ja se taas virittää toivoa kesän päättymisestä. 

keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Happy days lemon





















Oon

istuttanut onnellisten päivien sitruunojen väristä daaliaa
juhlinut meidän herraa
juhlinut mun veljeä, joka on muka-aikuinen nyt
nauranut pengerkujalla keltaisten talojen välissä
lausunut ääneen ajatuksia, joita ei kuulunut
katsonut silmiin
ja toisiin

Mulle on suositeltu hihhulielämää ja voi kun voisin vaan luottaa täysillä ja päästää irti omista ajatuksista. Kun mä tiedän, kelle mä kuulun, mä tiedän, kenen kanssa on onnellista ja mä tiedän, kuka loi valon. Hyvänen aika, miksi on niin vaikeaa täysillä juosta syliin?

Linnasaaren rantakallioilla me rukoiltiin ja oli niin ihmeellisen helppoa. Oi jospa voisin olla luonteeltani aina taivaan lintu.

perjantai 8. huhtikuuta 2016

linnasaari osa aika mones


Yhtenä perjantaina väsyin elämään ja kamalasti ajattelematta kävelin lauttaan ja kiipesin kannelle turistien viereen. Tämä kaupunki ja elämä ärsytti ihan hirveästi ja katsoin merelle ja se sanoi, ettei siellä. Ja kohta mä olin auringon lapsi. Ihan hetken maailma oli niin auki ja kun se kaikki oli niin turhaa ja samalla niin ihanaa.

Kävellä valleilla ja tuijottaa aaltoja, olla näkemättä rantaa, olla harmaa ja valoisa samaan aikaan, hymyillä yksin ja nauraa lokkien kanssa. Sieltä näkee kaupungin niin turvallisen kaukaa, että se on kaunis.

Ei ollut ollenkaan tarpeen käydä taas linnasaaressa. Ja samalla mikään muu ei ollut niin hyvä. Tää on melkein uusi Naantali, vaikka puutalokaupunkia ei korvaa ihan mikä tahansa. Ja vain viisitoista minuuttia merta mun ja auringon välissä. 

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

maaliskuu onnea täynnä

Rakastan linnasaarta ja aamuja. Siitä huolimatta, että nykyään uskallan poistua peiton alta huomattavan harvoin ihan oikeasti aikaisin, arvostan rauhallista aamukahvia ja kirpakkaa aamuilmaa enemmän kuin synkkää yötaivasta. Linnasaaressa illat ja aamut ovat kyllä molemmat kauniit, ne kannattaa kokea varmaankin vielä vähän useammin.

Rakastan:

valoa valoa valoa

palveluvuoroja, joissa naurattaa
rohkeutta tulkata ylistysbiisejä englanniksi
ja jutella vaikka kenelle
tuttuja kasvoja väkijoukossa, lievää hysteriaa

iltoja onnea täynnä, repeilevää naurua
pannukakkua ja kermavaahtoa
hulluja kertomuksia elämästä, hullun hauskoja suunnitelmia

kirjamaailmaa, johon uskaltaa palata jälleen
chai-teetä, jota vihdoin löytää prismasta

rakastan niin paljon.

perjantai 11. maaliskuuta 2016

Liukuväritaivas ja Jumala-jutut

Oli hyvä viikon loppu ja viikonloppu. 

Yks ilta oltiin linnasaaressa ihmettelemässä Viaporin kuivatelakkaa ja henkäilemässä jokaisen nurkan kohdalla. (suosittelen sellaista retkeä ihan kaikille!) Nauramassa kanivauvalle ja juhannussalolle, joka saattoi kyllä olla masto. Hiljaa tuijottamassa tummanharmaata maameritaivasta ja valoja. Miten maailma on niin kaunis? Miten Jumala on niin läsnä?

Tämä seuranut viikko on heitellyt minua mustilla jutuilla ja suitsuttanut mieltä samealla sankalla sumulla. On ollut vaan mä ja mu aikajumala, joka laskee mun askeleet ja hengästyttää, vaikka kulkisi hissillä. Mutta hei, ehkä tää tästä, tällä viikolla oon kieltäytynyt jo kahdesti, kun joo oli huulilla ja joo olisi miellyttänyt kaikkia varmasti enemmän. 

Maanantaina kriiseilin ja istuin rukouskokouksessa, kun piti varmasti ahtaa teologiaa aivoihin ja hankkia kesätöitä. Tiistaina kriiseilin ja söin suklaata, kun piti varmasti kirjoittaa lehtijuttu ja kirjoittaa essee. Keskiviikkoaamuna kriiseilin ja haaveilin, kun piti pukea päälle päivä ja lähteä leikkimään virallista. Eilen kriiseilin ja tänään.

Mutta joka päivä:
Ohhoh, iloitsen kuitenkin. Sillä mä tiedän, että elämä on ihmeellinen.

Iltaisin googlaan ensi vuodesta upeaa, vaikka tää on vasta unelma. Mua pelottaa, etten hallitse sitä ja se tapahtuu ja mun maailma muuttuu ja muuttaa mua. Mua pelottaa, kun pari sanaa saa mut ihan sekaisin ja entä jos.

Entä jos elämä on ihmeellinen. 

perjantai 28. elokuuta 2015

De vackra sidorna av det här livet

Sunnuntai oli aurinkoinen markkinapäivä, valoisa kirkonkylä ja kivat kaverit. Punatiilitalon punapatjaisella teltalla tuli istuttua varjossa hetkiä toisensa perään. Syötyä karjalanpiirakoita, kerrottua randomeimmat kuulumiset rastapäälle, esiteltyä niille mun vanhemmat, kun sattuivat paikalle. (Näyttivät ihan samalta, hoki kirkkohistoriapappi. Rastapää hihitti tosi väsyneenä ja pomppi ympäriinsä keltaisella jumppapallolla.)

Kirkkovenesoutu oli ihana myös, katsella veden pärskettä, valkoisia pisaroita, väritöntä massaa. Kuinka järvi niin kuin tanssi airojen keskellä, tahtiairojen rytmissä. Kuinka järven keskellä kellui sauna ja maailma oli samalla tuttu ja tuntematon. Absurdi elämä parhaimmillaan, sellainen päivä josta ei halunnut karata.





Markkinakojujen keskellä voi vaan kadota osaksi joukkoa, joka asuu täällä.

Sunnuntaina tehtiin kesän kolmas linnasaariretki, maanantaina yskin kamalasti ja tiistaina nousi lämpö. Ihan paikallaan oli olla vaan ja ehtiä lukea kelta-violettikantista kirjaa ajankohtaisesta. Tuntea itsensä tosi fiksuksi ja lukea toista suurperheiden arjesta. Ihan kuin tämä mua koskettaisi, tuntuu hyvältä tietää ja aavistaa.





Olen suunnitellut syksyä, kalenteri on oikeastaan aika ahdas jo. Mutta silti olen aika rauhallinen sen suhteen. Aion kovasti, saan paljon, haluan tänä syksynä ihan hirveästi. Oikeasti oletan olevani aika paljon kotona, vaikken yhtään vakituisessa osoitteessa, paitsi kellon nurjalla puolella. 

keskiviikko 5. elokuuta 2015

K E S Ä

Nämä on tuttuja rakkaita maisemia, mun elämän järven rantoja ja teitä. Niitä, joissa olen oppinut rauhan, joissa olen uskaltanut ja hymyillyt. Enkä voi olla miettimättä joka kerta ajaessani pienellä punaisella keskellä peltojen, että milloin on viimeisin kerta, kuinka kauan vielä.

Miten kolme kuukautta on juossut, ravannut ohi ennen kuin ehdin sanoa kesäteologi. Ennen kuin ehdin kasvaa ja näyttää joltain muulta kuin kuusitoista täyttäneeltä ekan kesän isoselta. Miten nämä kuukaudet ovat muka ohi? Ohi on ihan kamala sana.

On ollut huikea kesä. Kolme huikeaa leiriviikkoa rakkaimman järven rannalla. Jeesus-bileet, savukoneet, öiset keskustelutuokiot, huikeat ihmiset, suunnitelmat, yksi paloauto, yksi hajonnut käsi. Olen kasvanut ja lihonut muutaman kilon leirikeskusruuasta. Olen nauranut. Elämäni paras kesätyö.

Kotikotiasuminen on kohta loppu, katsellaan joskus uudelleen sanon ja pakkaan taas. Tätä tää on tää elämä: pakattuja huoneita, vaatekaappeja putkikasseissa. Kahdeksan pakattua vaatekappia tässä kesässä. Ja kun olen sellainen, että ikäväsiimat vetävät pitkin maata eri suuntiin. Ystävien perässä kauas, yliopistokaupunkiin, tänne. Missä ikinä olen, on jossain muualla osa aivoista. 

Koodisanoja:

lähetys
kutsu
kasvu

geokätköt
linnasaari
marjasangot
valoaurinko

Nyt on elokuu ja ensimmäistä kertaa kesän lämpöistä. Kolmen viikon suunnitelmassa on ystävät ja maailma, messut ja seurakuntalaisuus, sisustus ja siivous, sellaiset pienet. Pieniä yliopistojuttuja ja uusi kalenteri, puhdas elämä.

Kiitos kesä ja toivon et löydän mut taas.





lauantai 11. heinäkuuta 2015

linnoituskesä

Linnasaari on kutsunut vainioilleen toistamiseen.

Teologitovereiden kanssa naurettiin muistoille, suunniteltiin parempaa (parasta) uutta ja haisteltiin kesää ja elämää. Ostettiin halvimmat mansikat, valittiin paras kieleke istua. Karkotettiin lokkia, vilkutettiin turistiveneille (pikkupoika vilkutti niin innoissaan takaisin) ja eksyttiin korkeaan heinikkoon. Juostiin tunneliin sadetta karkuun ja kipaistiin kauneimpaan valkoiseen kirkkoon. (siellä voisin harkita meneväni naimisiin, vaikka pitäisi varata kolme vuotta etukäteen)

Välissä oli leiri, kaikesta maailmasta irrallinen.

Ja seurakuntakaverit, rakkaat naurusuut. Suut ja yksi mansikkainen kuono. Satoi vettä, joten perustimme piknikin tunnelin aukkoon, koloon josta maailma oli kahden metrin päässä alla. Oli vuohenjuustoa, tomaatteja ja pähkinöitä. Hyvät ruuat ja hyvät rakkaat ihmiset. Puolikas lauma japanilaisia nappasi meidät kotialbumeihinsa, meidät ja koiran.

Linnasaari on aina kaunis.