2 0 1 6

Kevät oli väsynyttä, mutta kivaa. Rakastuin Helsinkiin. Yliopistolla opettelin olemaan vastuullinen tyyppi, allekirjoittamaan sähköposteihin yhdistyksen nimen ja kuulostamaan fiksulta. Kysyin niin paljon kuin ehdin, kaikki oli uutta.

Vuoden ekana sunnuntaina liityin tiimiin ja opin puhumaan tuntemattomille. Toukokuussa tuli toinen tiimi, niin äkkiä ja ihmeellisesti, etten osannut hengittää. Nautin kaikesta tästä ajasta, jonka saan antaa, niin paljon yhä! Harvoin enää on sunnuntaita ilman rakasta valkoista taloa, keltaisia sanoja sen lattiassa: tervetuloa kotiin!

Me jätettiin Ruusun kanssa yhteinen koti kahdenkymmenen kilometrin päähän ja muutettiin omiimme. Kahviloista tuli mun toinen olemus ja lempparipaikkojen lista puhelimen muistioissa on pitkä. Puhuin pitkästä aikaa lauseet loppuun ja kerroin, mitä kuuluu.

linnasaari maaliskuu

Kesä oli kamala. Itkin vihreinä viikkoina hautausmaalla enemmän kuin pitkään aikaan, kaikki tuntui niin kipeältä ja hahmottomalta. Puhuin keltaisille daalioille määrittelemättömästä tulevaisuudesta, minusta ja mun cv:stä. Kuulokkeissa oli kymmenien saarnojen ja ylistyksen lisäksi Anna Puu, Younghearted ja Tilhet.

Heinäkuinen viikonloppu uuden viinin väen keskellä, tuttuja moikkaillen, märässä teltassa jeesusta ylistäen oli paras, mutta pieni onni kaiken kesäkriisin keskellä. Lopulta elokuu loppui ja lupasin itselleni huikeaa syksyä.

linnasaari kesäkuu

Syksystä tuli pitkä. Lokakuussa yks tyyppi lähti pois meidän luota, pois tästä todellisuudesta. Uskon, että se oli helpottavaa lopulta, vaikka ne viimeiset sanat (nähdään taas!) ei olleetkaan totta, ainakaan tässä.

Lopulta mulla oli ihan kivaa. Nää kuukaudet on ollut vähän harhailua, paljon opintopisteitä puolivahingossa. Mun elämän prioriteettijärjestys (suhe, tiedekuntayhdistys ja kolmantena ehkä omat opinnot) on ollut hyvä, juuri sopiva. Joulukuussa tuntuu haikealta lopettaa hallitusvuosi, luopua mun sihteereistä ja mun jaostosta, vaikka saankin jatkaa samojen juttujen suunnittelua ensi vuonna eri tyyppien kanssa.

linnasaari syyskuu

Oon kiitollinen, mutta en kaipaa. Oon käynyt Suomenlinnassa vähintään kerran kuussa, saanut uusia ystäviä, joilla on iso sydän, ostanut liput balettiin, tarjonnut ruokaa, nauranut paljon ja halannut usein. Koko vuosi on ollut yhtä katkeamatonta pappikriisiä, niin kuin mun elämä aina. En osaa päättää, en pysty valitsemaan näistä, voinko saada aivan kaiken? Jumala on ollut hyvä ja ihmeellinen. Oon kasvanut paljon, muuttunut ja pysynyt samalla.

Oon kiitollinen, mutta en jää kaipaamaan, sillä tiedän, että mun elämän prioriteetit tulee mukana ensi vuoteenkin. Vaikka oon ihan sekaisin tulevaisuudesta ja vastaan kaikkiin kysymyksiin etten tiedä, uskon, että jotain hyvää tapahtuu aina.

lempipaikka 2

Vuoden kuunnelluimmat sanat ja sävelet oli spotifyn mukaan rodrigon ja saaran viisaat:

joulujuttuja

Koko kuukauden oon leikkinyt joulua, kun oon saanut hiippailla rapussa punaisissa saappaissa, yllättää yläkerran ystävää kalenterin luukuilla ja lähettää kuusikortteja Suomen toiselle laidalle. Tonttufiilis on hyvä ja lämmin,

Mun elämän ensimmäinen (ja melkein vegaani) piparkakkutaikina on vihreässä kulhossa jääkaapissa. Se odottaa, että mun vanhempien muuttoa ja kandin ajattelemista seurannut väsymys luovuttaa alueita järkevälle toiminnalle. Ennakkoluuloista huolimatta sula sokeri ja siirappi oli hauskaa eikä niin kamalan vaikeaa. (edit: noh, oikeasti siitä taikinasta tuli järkyttävän tahmeaa, eikä se paistunutkaan oikein kunnolla.)

Joululahjat oli vielä aatonaattona kaupan hyllyillä, koska en vaan osaa valita, en osaa päättää enkä keksi. Onneksi mulla on viisas veli, jonka kanssa paketit sai kauniit ja viisaat sisällöt.

Attoaamuna väsyttää, koska viime yö kului nauraen yläkerran kissanaapurin kanssa. Onneksi on kiva naapuri, joka tulee keskellä yötä katsomaan, kun mä en osaa leipoa pipareita. Onneksi on.

älä lakkaa etsimästä

Oon laittanut ylös vain  pätkiä: älä lakkaa etsimästä, be love, let God be God.

Joulukuussa pukeudun pitsimekkoihin, on lakkijuhlia, pikkujoulua, puurojuhlaa ja -messua. Idässä oli lunta, valkoinen valamo ja kylmä.Täälläkin sataa valkoista maailmaan, kalenteri on tyhjä, mutten siltikään nuku öisin. Leivotaan pipareita, käydään kahvilla ja kaikki on hyvin.

6.11. 2013 (en ollut silloin edes teol.yo.) kirjoitin näin, voi luoja: Olen kai lopulta tehnyt sovinnon tulevaisuuteni kanssa, vaikkei minusta tulekaan pappia ja vaikken tiedäkään, mitä sitten teen, kun sekin on ohi.

En tiedä vieläkään. On ihan valtavasti polkuja, joita valita. Maailma on suunnaton mahdollisuus ja musta tuntuu, että mun pitäisi nyt löytää sen muodottomuuden keskeltä mun intohimo ja ne valinnat, jotka kuuluisi mun polkuun. Voisin valita välivuoden, valkoisen kauluksen ja latinan opinnot, valita muuttaa Intiaan, muuttaa maailmaa tai keskittyä kuukausia vain jeesukseen. Enkä mä tiedä, mikä olisi hyvä.

Kymmenien eri aiheiden to do -listoja kevättä varten, jottei olisi tylsää, vaikka lukujärjestys onkin autio ja tyhjä. Kymmenillä välilehdillä järjestöjä ja juttuja, joihin voisi panostaa aikaa. En osaa päättää, mihin katsoa ja mihin juosta, millä täyttää elämä.

Ja sitten olen miettinyt, että mitä jos saisinkin sen kaiken. Joidenkin elämässä se onnistuu, ja mä yleensä tykkään tehdä paljon.

nobody like you

Mulle kuuluu hyvää. Viikonloppuna nukuin, kuuntelin mnf-streamia suorana turusta, nauroin huonolle läpälle ja olin paljon yksin. Oon ollut paljon yksin, ja se on ollut kivaa, mutta nyt alkaa kirpaista. Kalenteri on tosi tyhjä pitkästä aikaa, enkä tiedä, mitä mieltä oon sen valkoisista sivuista.

Hullun pitkän keskiviikon jälkeen mä rakastin tuttuja kasvoja bussissa, yhteistä matkaa yhteiseen kotiin. Oli valtava fiilis suhegaalassa, mä hymyilin niin paljon. Vitsi, mulla on siisti koti, mä rakastan!

Kandifiilikset on jälleen korkealla, vaikken osaakaan ajatella, mitä sen kanssa pitäisi lähteä tekemään. Oon pitkästä aikaa sitä mieltä, että tää tiede on täysin mun. Tykkään olla teologi ja tykkään koko sydämellä. Oon aavistellut tällaista outoa tasapainoista hyvää fiilistä jo hetken ja nyt uskallan sanoa, että tosi kokonaisvaltaisesti hyvää, vaikka väsyttääkin välillä.

Saan jatkaa ensi vuonna kivoja teologimessujuttuja ja olla järjestämässä jotain hauskaa. Ja saman päivän aikana haaveilen taas työstä kirkossa, kaikesta jossain ihan muualla, väikkäristä ja tohtorinhatusta. Liikaa hulluja haaveita, joilla ei ole mitään rajoituksia.

marraskuu

Tää kuu on

pitkiä ääniviestejä
kylmää ja kova lumituulta, hiutaleita vaakatasossa
paksuja peittokerroksia ja kaunista valkoista peltomaisemaa

pitsimekkoja ja huulipunaa
ei siis häitä vaan paljon smart casual -tilanteita
kauniita juhlailtoja kalenterissa

väsymystä, jota edes neljäntoista tunnin unet ei peitä
vastapainona sunnuntai-iltoja tyhjenevässä ravintolassa
iltoja, joina lauletaan kaupungin kauneimmassa kerrostalokodissa
ja sen jälkeen seistään sateisessa hakaniemessä
iltoja, joina uni on kaukana

viimeisen illan esseitä ja niiden viimeisiä kappaleita, joiden sisältö on yhtä kliseetä ja samojen sanojen sijoittelua muka akateemisella tavalla

"Yksilön uskonnollisuus ja uskonnollisuuden muutos yhteiskunnassa ja yksittäisten ihmisten elämänkaaressa on monimuotoinen prosessi. Muutoksissa on aina monia vaikuttajia ja useita puolia, jotka muovaavat jokaisen yksilöllisen uskonnollisen identiteetin ja käsityksen itsestä ja toisista. Myös haastatteluista kävi ilmi, että elämässä keskeisenä säilynyt usko on muuttunut ja kasvanut iän myötä monien tekijöiden vuorovaikutuksessa."

Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen en matkusta marraskuussa turkuun. Mä oon viimein kasvanut ohi mnf-tunnelmista, juhlahetket makkara-areenalla oli sittenkin vuosi sitten viimeiset. Henkään syvään kun tajuan, ettei ehkä enää koskaan.

muistan kun joskus, kaksi vuotta sitten, sanottiin, että mun elämästä vois kirjoittaa kauniisti. Tässä kuussa mietin, että kenen tahansa elämästä voisi, kun opettelisi mainitsemaan vaan ne kirkkaat sävyt, oikeat tunnit ja parhaat hetket. Kirjoittaisi kauniista kahviloista ja käyttäisi oikeita adjektiiveja. Elämä on kaunista, hyvää ja kirkasta. Sienikeittoa ystävän keittiössä ja chai-teetä ja ääniviestejä. Mutta joskus ääniviestien sisältö on aika harmaa, joskus rukousaiheet on mustia. Joskus syön aamupalaa vasta kolmelta, koska mikään ei huvita. Joskus, muttei joka päivä, enää.

we feel it now

Viikon sisällä olen kantanut keltaisia ruusuja ja stressannut messua, mutta myös matkustanut lahden yli syömään pitsaa ja juomaan cappuchinoa. Käytiin yhden teologiystävän kanssa hytisemässä tallinnan kaduilla. Toisenkin piti tulla, mutta koska passi olikin pohjanmaalla, matka jäi väliin. Ei käyty kirkkotaidemuseossa eikä elokuvissa, mutta syötiin paljon ja oli helppoa ja kivaa.

On ollut kivaa myös linnasaaressa, jossa oli kylmää ja tuulista, mutta kaunista ja irrallista. Rakastan merta, rakastan lauttaa ja rakastan paljon. On ollut kivaa saada ääniviestejä, juoda glögiä ja nukkua paljon. Kivaa tehdä vähän vähemmän, vaikka samalla sydän sytyttää kipinää johonkin uuteen. Onneksi en vaan keksi paikkaa sitä kipinää työntää tuleen, ensi keväästä tulee ehkä taas kevyempi, mutta ihan kiva.

Kandiseminaari alkoi ja tuntuu vähän kummalliselta. Oon rakentanut sellaista kuvaa, että ne kandiaan kirjoittavat on jotenkin fiksuja, varmoja tai viisaita, edes vähän aikuisia tai jotenkin määrätietoisia. Ei oo.

Kaiken keskelle leikkasi hullu kuume ja ärsytti. Jäi paljon kivoja juttuja välistä, mutta tän kai saa, kun ei omista kunnollista talvitakkia. Onneksi yksi ihana kutsui syömään kanttarellikeittoa heti, kun olin edes vähän hengissä.

29.10.

Tämä lauantai päällään mustia vaatteita, pitkä autoletka, tutut korttelit eri tunnelmissa. Nauroin, mutta kukat sylissä koko maailma oli sumea. Sun lempiruokaa ja lempikukkia, lempikappaleet ja kaikilla vakavat kasvot. Katselin kattoon ja mietin, miten tästä kalliolta ei tippuisi mereen.

Oli kaunis, kuulas ja lempeänvärinen syyspäivä, tosi kaunis ilma sua varten. Oransseja lehtiä ja heitettiin läppää ulko-ovella, samalla maailma tulvi suolavettä.

meillä oli vähän samanlainen kukkamaku

vad som helst

Lopulta kyse on siitä, uskallanko tavoitella niitä juttuja, mitä oikeasti tahdon ja haluta jotain mikä olisi superkivaa. Uskallanko uskoa unelmiin vai tyydynkö johonkin tavanomaiseen, mikä voisi olla ihan ok ja missä voisin ehkä helpommin päästä pitkälle? Eikä tavanomainen ole välttämättä heikompi juttu, mutta se ei ole mun unelma mun elämästä.

Mä haluaisin kirjoittaa, puhua Jumalasta ja olla isosti vastuussa. Järjestää, tehdä mediajuttuja ja olla merkityksellinen. Ja mä haluaisin uskoa, että tää kaikki on mahdollista että mulle on oikea täydellinen paikka ja että se aukeaa kun on oikea aika. Ja samalla haluaisin tietää jo varmasti.

Ja tällä viikolla mä luotan. Mun ympärillä tapahtuu hullun siistejä juttuja, tuntuu että Jumala on niin lähellä, niin iso ja aito ja yliluonnollinen. Jokaiseen kysymykseen vastataan ja aina kun olen eksymässä kuulen takaani ohjeen. Kaikki on hyvin ja olisi maailman typerintä tajuta kuolinvuoteella, että unelmat eivät olleet totta vain koska jätin ne itse.

en tiedä kuinka

Mun päivät on vuoroin pilvissä ja sitten niin lähellä maan tomua. En tiedä, kuinka kertoisin näistä väreistä, miten puhuisin suoriksi nämä mäet ja laaksot.

Sunnuntaina on hyvä olla. On oma paikka ja keltaiset kyltit, kiva nähdä ja tanssin salaa hämärässä salissa. Sitten olen osin turta, pää painaa ja ajatukset paikallaan. Tiistaina juttelen onnellisia sanoja, sydän hyppii puhelimen värähtäessä, katson sun nauravia kasvoja. Seuraavana odotan paikallani, alistun ajan hermon alle ja torstaina, hymyilen taas.

Eräänä päivänä ajatukset mykertyy kasaan ja pakenen linnasaareen. Siellä kaikki on vaan niin hyvin. Täällä on hyytävän kylmä. Oon päättänyt ymmärtää, että kaikki muuttuu kaikki kasvaa ja kutistuu toisaalta, Ja se on ihan normaalia, Ja lopulta, vaikka on hurjaa ja pelottavaa, on äärimmäisen lohdullista tietää, että kaikki on jatkuvasti kesken.

Mun arki on paljon kahviloissa, puhutaan syviä hyviä ja aitoja sanoja, naurattaa. Mä rakastan niin monia ihmisiä mun ympärillä aivan täysillä ja haluaisin oppia sanomaan niin. Mä haluaisin juoda vielä enemmän teetä jokaisen kanssa, katsoa silmiin useammin ja oppia ihan todella olemaan siinä.

On helpottavaa todeta, että aika harva paperi johtaa professioon tällä vuosisadalla. Helpottavaa puhua omasta visiosta, sanoittaa unelmat oikeiksi substantiiveiksi ja puhua auki ajatukset. Lopulta te sanotte, että kyllä sä varmaan saat tehdä juuri sitä, mitä rakastat.

Ja mä rakastan.

sunnuntai

Lauantai 1.10.

Parasta just nyt:

- kirje eteisen matolla

- whatsapp

- chai-tee

- yksi helppo kahvihetki

Ja sitten:
tuli se sunnuntai, kun valkoinen huone pysähtyi, hengitys taukosi ja maailma tulvi suolavettä. Oli kaunis kuulas ja lempeänvärinen syyspäivä, oransseja lehtiä ja heitettiin läppää vielä ulko-ovella. 

Lauantai 8.10.

Tää viikko on ollut samalla niin syvän iloinen ja täynnä sumua. Olen iloinnut siitä, että mun kotona rukoillaan, jaetaan elämää ja aitoutta. Ja siitä, että mun kanssa käydään kahvilla, mun päälle lasketaan käsi varmasti ja puhutaan vakaita sanoja. Että whatsapp-ketjut täyttyvät sydämistä. Olen iloinnut siitä, että on tyyppejä, joille kirjoittaa kirjeitä tai puhua ylipitkiä ääniviestejä. Siitä, että joku muu lupaa hoitaa asioita, kun uskallan kysyä.

Samalla mä en tajua kaikkea ja mun ainoa kysymys on, että mitä tapahtuu? 

maratooni

Nää päivät on täysiä, ja salaa rakastan sitä. Toisaalta kalenteri kirkuu pinkkiä huomioväriä ja tunnit juoksee pakoon. Toisaalta mä olen onnellisimmillani silloin, kun saan juosta, kun minuutitkin on merkittyjä ja aika mun porkkana. Mutta toisaalta koitan muistaa, että mun sydämessä on isompikin kaipuu ja oikeastaan, mua ei luotu siksi, että tekisin määrällisesti liikaa vaan että rakastaisin jatkuvasti enemmän.

Tämä syksy on aivan tavallista mun elämässä ja silti niin uutta ja ihmeellistä, hauskaa, hullua ja hurjaa. Lupaan tehdä juttuja, joista nautin, enkä pelkästään niitä, joista en osannut ajoissa kieltäytyä. Lupaan nauttia välillä, lupaan nauraa ja iloita, ottaa aikaa sille. Tottua siihen, että kalenteri ei ole kirous vaan mä nyt vaan nautin tällaisesta. Lakata pyytämästä anteeksi, ettei mun sydän ole ihan niin spontaani kuin sun.

A2 tuntuu ihan ookoolta aina välillä, mutta muuten en muista miettiä koulua kovin paljon. On fuksiaismessua, valamoa, mormoneja, asunnottomuutta, sosiaalipsykaa ja kaikkea englanniksi. Liikaa ja liian paljon, mutta mä tykkään ja mä valitsin.

Ja silti, näihin päiviin mahtuu aikaa, jota en todellakaan laita ylös. Aikaa, jona syödään unkarilaista ruokaa markkinakojussa. Aikaa, jona istutaan alas ja jutellaan. Hyvää aikaa. Oon kirjoittanut pitkästä aikaa, leiponut pellillisen brownieita kissan ja karkin kanssa.

Ja tässä elämässä on jälleen jotain uutta, ja mua jännittää. Mutta tää on se sydämen salaisuus, jota oikeesti haluan. Vaikka myös hullu ja hurja, saa mun sielun hyppimään.

Pitkästä aikaa mulla on ikävä. Kaipaan huiskuhäntää. 

niin korkealla

Miten onnellista voi olla juosta valomiekan kanssa metsässä etsimässä paperiin käärittyjä lahjapakettaja, ratkoa salakieltä ja arvoituksia. Miten kivaa oli maata yksin laiturilla keskellä yötä, taivas mun päällä, nauraa yhdessä laiturilla kolmelta yöllä, nauraa.

Leiriviikonloppu tutun leirijärven rannalla, tuttujen silmien kanssa, tutussa äänimaailmassa. Perjantaina pakkasin, istuin bussissa mukamaalle, hyppäsin veljen autoon, joka liikkui kevyesti ehkä tutuimman maaseutureitin. Sen päässä on järvi, muutama parakki ja mölkkysotariitaiset ystävätrakkaat.

Kolmessa päivässä oli kaikkea ihanan tavallista leirijuttua, paljon puhetta hyvästä, naurua ja ne valomiekat. Oli kivaa saarnata pitkästä aikaa, oli kivaa tehdä hulluja juttuja. Kun makasin laiturilla tähtien alla, mietin että tässä on hyvä. Nyt on hyvä.

kuin meri on vettä tulvillaan

Oon

käynyt kahvilla enemmän kuin koskaan
jättänyt vastaamatta puhelimeen joka päivä
asunut kukkalakanoissa luvattoman pitkään
sotkenut kaikki kalenterijutut pahemmin kuin ikinä
yskinyt ja juonut litroittain teetä
rakastanut syksyä
ollut innoissani kokouksesta
innoissani luennosta
innoissani arjesta

miettinyt, että
pitäiskö musta sittenkin tulla pappi.

Oon ihan superkateellinen mun A1-kavereille, jotka käy koulussa harjoittelemassa siunauskäsiä ja muita tuttuja juttuja. Ja samalla tiedän, että mun päätös on mun ja mä päätin itse.

Niin kuin meri on vettä tulvillaan, mä rakastan. On syksy ja mä tykkään siitä. Ensimmäisenä koulupäivänä olen vanhoista jutuista enemmän innoissaan kuin seitsemänveenä niihin tutustuessa. Mutta tämä syksy on osannut myös yllättää, se voisi vyöryä päälle vähän vähemmän. Yhtäkkiä huomaan, että kalenteri onkin päällystetty mustalla jäällä, valkoinen valehtelee olevansa tyhjää ja palaan kaikkeen siihenkin, mistä luulin jo oppineeni irti.

Mutta mä rakastan silti.

kuunnelkaa merta

Mä olen yrittänyt karata tältä todellisuudelta. Monta kertaa huomannut istuvani lautassa ja hyräileväni salaa. Linnasaari on mun maailman kakkoslempipaikka, jonne hsl kuljettaa mut ilmaiseksi ja vain tunnin neljänneksessä olen vapaa. 

Viime viikko oli ihan kiva: tentti oli hankala ja toivon ykköstä, fuksit valtasi kirjaston ja kaupungin kadut. Fuksit lauloi mulle viinasta, darwinista ja politiikasta, mä nauroin ja olin muka tosi fiksu kohta jo kandi. Niinpä varmaan, naurattaa. 

Musta tuntuu, että oon taas kipeä ja kurkkuun sattuu eikä ääni oikein ole normaali. Mutta siitä huolimatta istun siellä melkein aaltojen kasteltavissa, kaatosateessa ja merituulessa ilman lapasia. Yksi rakas tyyppi palasi pohjanmaalta kaupunkiin, me juotiin teetä, syötiin falafeleja ja kuunneltiin yhdeltä yöllä filosofiaa. Ja on ollut hirveän hauskaa. Huomenna on oikea arki ja syksy on mun lempijuttujen listalla aika kärjessä. It is well.

hei, tää on sun koti

Mulla oli viimeinen vihreä viikko, sen aikana monet kastellut kukat, nypityt aurinkoliisat ja kitketyt roskaruohot. Satoi vettä ja oranssi takki vuosi yhä, mutta en välittänyt paljon, koska aikaa oli vähän. Nautin viimeisistä päivistä, joina juteltiin ja suoristettiin ruohon reunoja yhdessä. Ja sitten mä lähdin. Ajoin viimeistä kertaa rautaportista, eikä tullut ikävä.

Oli taiteiden yö ja muuta sellaista. Aikaa, jona katsoa kun Karkki nauraa. Ja muut myös ovat nauraneet mun ympärillä. Myös mukamaalla, koska on siellä paikkansa, vaikkei mitenkään virallinen.

Sunnuntaina olin koko päivän ankkuroituneena suhelle, koska hei, tää on sun koti, vastattiin kun heitin läppää, että jään nukkumaan sinne aamun vieraanvaraisuusvuoron jälkeen. Olin ainoa tiimiläinen ja siivosin koko paikan, tai en, mutta niin paljon kuin ehti. Oli hassua ja hauskaa aikaa, vaikka vastuutyyppi oli keuhkokuumeessa ja yski niillä mustilla sohvilla sillä välin, kun pesin lattiaa. Yritin lukea niillä sohvilla, oppia tän iltaiseen tenttiin, mutta enemmän juttelin jokaiselle ohikulkevalle tyypille ja nauroin. Illalla opin enemmän siitä, millainen Jumala on.

Ja sen jälkeen olen hukannut systemaattisesti kaikkea kesällä oppimaani. Olen tunkenut aivoihin liikaa tietoa liian nopeasti, yrittänyt lukea yli kaksisataa sivua per päivä, jotta ehtisin lukea edes osan. Ja sitten olen ollut aika väsynyt, vaikkei syksy ole edes kunnolla alkanut. Mutta olen yrittänyt muistaa, mikä oli tärkeintä, mitä mun sydämeen on kesän aikana puhuttu.

elokuun sateet

Musta on hullun kivaa, että:

sataa vettä ja sumua
taivas tihkuu maan päälle
on harmaata
vaatteiden väri on ukkospilvi
kohme syö ötököitä öisin
näen iltaisin katuvaloja

eli on hullun kivaa, että vuosi on jo yli keski-iän. Ihana syysaika kuuluttaa mun nimeä ja ajatukset kasautuu valoon niin kuin vain oranssissa. (Vähän myöhään oon myös ihastunut vähän tän kaupungin kesään, haaveillut auringon laskiessa jo tutuilla kaduilla siitä, mikä on oikeastaan jo totta.)

Viisi aamua. Vihreät viikot on ohi kohta, en voi käsittää. Nypin daalian keltaisia terälehtiä ja suunnittelen ensi vuoden kukkia, vaikka aion olla itse jossain muualla. Mutta juuri nyt en jaksa ajatella tulevaa kesää, ne huutavat kuukaudet on kauempana kuin koskaan ja mä saan iloita auringonlaskusta aikaiseen aikaan.

Mä istun iltaisin kirjastossa ja kahvilassa, hukutan mun aivoja sosiaalipsykaan, vaikka ei erityisesti kiinnosta. Ja samalla odotan syksyä, johon kuuluu kirjoja ja kursseja. Mun syysviikonloput on viisi kertaa tyhjemmät kuin vuosi sitten ja tää hämmentää, ärsyttää ja pelottaa. Kuitenkin samalla uskon, että tää on hyvä lähtökohta tässä hetkessä. Että kalenteriin mahtuu kirjoittamaan, se on tavallista.

Viikonloppuna hyvästelin mun kotikodin lopullisen lopullista kertaa. Oli rankkaa sulkea ovi, jota ei koskaan avaa, mutta joka on ainoa ovi, jonka avaimet on omistanut ennen omaa kotia. Punatiilinen lapsuus pakattiin laatikoihin ja keltaiset seinät jäivät tyhjinä taakse. Onneksi mukamaalla on myös se toinen punatiilitalo, joka odottaa, vaikka lähtisin kauas. Sellaisen seurisillan jälkeen puolinukuin tutuimman huoltoaseman nahkasohvalla ja kuuntelin tinder-juttuja toisella puolella aivoja. Sellaisena yönä tajusin, että voin kuulua mihin vaan.

Oon haaveillut seuraavasta askeleesta Jumalan suunnitelmassa, enkä oo ihan varma. Tuntuisi hyvältä sanoa joo niihin kysymyksiin, joita esitettiin kuukausia sitten, mutta tarviin vielä yhden lupauksen, mietin. Ja loppujen lopuksi uskon, että meillä on aikaa. Uskon, että jotain hyvää tapahtuu.

sommarsaker

Tykkään sikana:
- muistikirjoista
- Oulun murteesta
- keltaisesta kyltistä kaulassa
- Jeesuksesta
- julkisilla matkustamisesta
- syksyplääneistä (kaikilla suunnilla)
- pimenevistä illoista

On ihan sairaan siistiä, että on elokuu! Ja että ihan kohta on syksy. Meillä on niin kivoja fiiliksiä herättävät somesuunnitelmat, mulla on jonkunlaisia ajatuksia talvesta ja kandista, ja mikä huikeinta: viisitoista vihreää viikkoa on kutistunut kahteen!!

Oon viime aikoina kirjoittanut aika vähän tänne ja se on ollut ok. Oon reflektoinut tänä kesänä kaiken, mitä on mahdollista pohtia hiljaisuudessa hautausmaalla, ja sekin on ollut tosi ok, mutta ei kivaa. Oon miettinyt mun unelmia, mun tavoitteita, mun cv:tä, mun elämän prioriteetteja, mun ajattelumalleja ja mua. Vähän kanssa elävää Jumalaa. Ja sekin on ollut erittäin ok, mutta ei kauhean yksinkertaista.

Viime sunnuntaina tiimikaveri lausui, että sometimes God has to put you to places where you have nothing else, jotta hän voi puhua sulle (tää lause tuli oikeestikin just tällaisena kahdella kielellä), ja se tiivisti tän jutun. Sama fiksu sanoi, että mieti et sä oot ollut koko kesän kuoleman laaksossa ja sä oot kävellyt elävänä sen läpi. Se oli sairaan siisti kuva, vaikka ei mun kesä oikeesti niin syvä laakso ole ollut. Mutta kuitenkin, pointti tässä Jumala-jutussa on käynyt sata kertaa syvemmäksi ja rakkaammaksi. On niin huikeaa tajuta, että tää on aina syvempää, rakkautesi on valtavaa.

Ja tällaisen kesän jäkeen syksy on maailman kaunein ajatus.

iltoja

Yksi kiva tyyppi matkusti suomen laakealta laidalta tänne, ja vietettiin hyvä kymmentuntinen. Me syötiin vuohenjuustopitsaa, naurettiin jätskien kanssa, vaellettiin ympäri kaunista kaupunkia ja puhuttiin pokemonista, vaikkei me edes metsästetä niitä. Bongattiin teologeja, jaettiin kappaleita elämästä, istuttiin puistossa burgerien kanssa ja kuunneltiin eläviä balladeja. Me katseltiin kirkkaita viinilaseja ja ihmeteltiin kaikkea, meillä oli huikeimmat syksypläänit ja mä uskon niihin. (Eli käytännössä syötiin koko päivä.)

Torstaina leikittiin lapsia, kun meillä oli hautausmaan retkipäivä. (Ryhmiin jaettiin yks, kaks, kolme ja neljä, ja mun sisäinen ala-astetyttö purskui kauhua täynnä.) Vallisaari oli aika kiva, vaikka odotin jotain tosi mystistä. Kaikki historia ja vanhat talot olisi ollut tosi mielenkiintoisia, mutta se opas kertoi enemmän kaikkia tervaleppäjuttuja. Mutta oli silti kivempaa kuin omassa korttelissa hengailu. 

Tää viikko on ollut täysi ja ihmeellinen ja erilaisia muitakin tyyppejä on eksynyt mun arkeen. Pari huikeaa söi mun kanssa lisää jätskiä torstaina ja yksi leikkasi vesimelonia ja vei mut ja kaksi koiraa suolle ja metsään. Vi pratade svenska fast vi hade glömt allt. Mitä jos arki voikin olla ihmeellistä? Ilo kasvaa, koska enää neljä vihreää viikkoa on edessä, ja se taas virittää toivoa kesän päättymisestä. 

Uutta viinii

Yhtenä perjantaina pakkasin autoon liikaa (ja liian kesäisiä) vaatteita ja ihan sikana ruokajuttuja. Me paettiin Karkin kanssa keski-suomen sateiseen viikonloppuun. 

New wine oli täynnä rakkautta. Täyttä rakkautta huolimatta märästä taivaasta, joka valui meidän päälle ja teltan katon läpi makuupussiin asti. Teltan pystyttäminen kaatosateessa oli hankalaa, märät vaatteet ja vettä kengissä laskivat iltaa meidän päälle painavaksi, sateinen seutu ja harmaat fiilikset. Mutta samalla mun ympärillä oli niin lämmin tunnelma, suuri Jumala, tuttuja kasvoja joka suunnassa ja paljon ylistystä sydämessä. Oli niin helppoa kuulua joukkoon, jossa hymyillään. Vaivatonta kävellä juhlatelttaan, halata nauravia kasvoja ja kohottaa katse ja kädet laulun ylle.

Kietoiuduin äidin punaiseen sadetakkiin ja makuupussiin, kun väsytti ja sydämen valot uhkasivat himmetä. Mutta aina oli Jumala, joka otti syliin ja sanoi, että hei, tää märkä maa ei ole teidän lopullinen kohde eikä olosuhde ole vankila. Jumala joka sanoi, että sä saat levätä. Ja ne sanat jäivät sieluun resonoimaan. 

Lauantaina näin auringon ja sen valo kasvatti mussa kesää. Mun sydän pumppasi happea rytmikkäämmin kuin koko kuussa, se unohti ajoittaisen kesäallergian ja nauroi. Ja täynnä rakkautta, täyttä rakkautta kolme päivää. 

bergochdalbana

Mitäpä mulle, sitä samaa. Tuttua vihreää hautausmaalla, samoja pinkkejä kukkia ja sitruunadaalian nuppuja korttelissa 76. Haravan varresta rakkoisia kämmeniä ja kadonneita kumihanskoja. Aamuseitsemän perjantairikkaruohot itkumuurilla ja vuotava oranssi sadetakki. (vitsit että saa hautausmaankin tuntumaan hyvältä, kun suunnittelee sanansa)

Ja samalla parasta lupausta ja syvintä rauhaa kuukausiin, ehkä vuosiin. Tää on niin hassua, miten paljon sydämessä tapahtuu joka viikko. Rukoilen pysyvää muutosta ja rukoilen sun tahtoa, mä haluan luottaa. Eikä tällä hetkellä muutakaan näy, mutta hiljainen rauha pyyhkii kaikkien omien epätietojen ja tyhjyyksien päältä. (vitsit että luoja on hyvä)

Aamuisin luen Raamattua kello kuusi. Avaan verhot ja siellä on valoa, jossa mä kohta pyöräilen. Musta tuntuu, että mun elämä keskittyy tässä kuussa vaan aikaan ennen seitsemää arkiaamuina. Iltapäivisin mä tunnistan tutun paniikin, kun eksyn opinto-oppaaseen tai raamattukoulujen hipsterinettisivuille. Eksyn mun omiin ajatuksiin ihan liian usein, mutta tänä kesänä muistan, että niin käy ja tää elämä on pitkä projekti. 

midsommar

Mulla oli synttärit ja nyt väitän, että oon tosissaan aikuinen. Kakskymmentäyks ja fiksu, kaunis ja varma. Jättefint men inte på riktigt. Mun valoisa ja varma rukous on kumminkin, että tapahtuispa jotain kivaa, isä sä saat päättää mitä.

Ja mä odotan huikaisevaa syksyä, vaikken tiedäkään vielä tarkemmin, millaista. Ja vaikka tässä hetkessä eläminen on jatkuvasti yhtä sadetta silmissä ja sumua takaraivossa, mä tiedän, että aurinko on jo nousemassa. Sen ensisäteet on jo vallannut niin paljon maata mun sydämessä, että mä muistan tän: valo loistaa, eikä pimeys saa sitä valtaansa. 

Meillä täällä Suomessa pakkaudutaan autoihin ja ajetaan mökille viettämään keskikesän juhlaa. Meidän perheellä ei kuitenkaan ole mökkiä ja suurin osa lapsuuden jälkeisistä taikakesäjuhlista on kulunut osaltani moskeijamaassa, joten olin vähän hämilläni, että missä mun pitäisi niitä kukkaseppeleitä olla solmimassa.

Matkustin siis kotikotiin mukamaalle, kun en muuta fiksua aikuisilla aivoillani keksinyt. Sieltä löytyi Ruusu ja muutama muu, kokon loimussa tulinen taivas ja tanhumusiikit, joita paettiin hyttysmetsään. Valvoin liian myöhään, mutta nauroin ihan tarpeeksi. Unohdin solmia sen kukkaseppeleen, mutta ehkä tää hautausmaan kukkahengailu riittää tän kesän siitepölysadoksi.

Hyvää kesää!

Ps. mulla on selkeesti jonkun sortin yhdyssanaromanssi meneillään.

Ja siks mä laulan

Valoisaa.


On ollut kivaa, kun on saanut muistaa, miten lukee sanaa ja miten siitä saa joka aamuun uuden armon. On ollut kivaa, kun on saanut muistaa, ettei keskeneräisyys haittaa luojaa, vaan juuri niinä hetkinä on aikaa tulla kokonaan hyvän Jumalan eteen.

Oon lähtenyt kauppaan lauantaiaamuna kello 7.05, jotta ehtisin ennen vannoutuneita vegaaneja nyhtökaurahyllylle. Oon motivoinut itseäni nukkumaan ja heräämään suklaa-kauramaidolla ja yrittänyt valostuttaa aamuja kaikella mahdollisella. Loppujen lopuksi puutarha-ajat ei muutu mihinkään, kukkien värit ei hallan alla kirkastu, eikä ruoho lakkaa kasvamasta, vaikka leikkaan ja siimaan joka viikko. Mutta oon edes yrittänyt ylistää ja tykännyt parista riparikuvastakin kaiken tylsyyden keskellä. (vastoin kaikkea harmitusta)

Oikeesti ei oo mitään hätää. Oikeesti oon aika paljon onnelllisempi kun vuosiin. Oikeesti on aika helppoa. Oikeesti ois tilaa useammalle hymylle päivässä.

So let go my soul

and trust in Him.

It is well.

Mutta joka aamu aurinko nousee ennen mua ja 5.36 mä mietin, että mitä ihmettä mä täällä teen.

Happy days lemon

Oon

istuttanut onnellisten päivien sitruunojen väristä daaliaa
juhlinut meidän herraa
juhlinut mun veljeä, joka on muka-aikuinen nyt
nauranut pengerkujalla keltaisten talojen välissä
lausunut ääneen ajatuksia, joita ei kuulunut
katsonut silmiin
ja toisiin

Mulle on suositeltu hihhulielämää ja voi kun voisin vaan luottaa täysillä ja päästää irti omista ajatuksista. Kun mä tiedän, kelle mä kuulun, mä tiedän, kenen kanssa on onnellista ja mä tiedän, kuka loi valon. Hyvänen aika, miksi on niin vaikeaa täysillä juosta syliin?

Linnasaaren rantakallioilla me rukoiltiin ja oli niin ihmeellisen helppoa. Oi jospa voisin olla luonteeltani aina taivaan lintu.

aurinkoliisapäivät

Mä herään 5.45 ja tukehdun keltaiseen pölyyn jo pyöräillessäni 6.48 sisään hautausmaan rautaporteista. 7.06 kuljetan haravaa tai ruohonleikkuria ja tukehdun valoon. 15.30 leimaan itseni ulos ja pää painaa, kädet nukkuvat ja varpaat kiemurtelee kengissä. Mikään osa minusta ei ole luotu puutarhuriksi, mutta kerään motivaatiota lounaasta ja valosta, joka aamuisin satuttaa silmiä.

Mä en ole yksin.

Kolme viikkoa, kaksitoista viikkoa jäljellä. Vuosi sitten mä olin riparilla, joka on muistoissa kultainen, vaikka puuvärit lensivät. Joka toinen päivä mietin, miksi ja joka toinen alistun tähän aurinkoon. Tänä kesänä työ ei ole syy olla onnellinen, mutta onneksi on paljon muuta. 

Rakastan koiranputkia ja suunnitelmia, rakastan peltoja ja busseja, rakastan. 

Ja vaikka en oikein tiedä, mitä teen elokuussa, vaikka tekisi mieli lähteä botswanaan tai ostaa lentolippu tai hypätä junaan. Vaikka tekisi mieli rakastaa lujemmin ja lähteä pois ja muuttaa suunnitelmia. Mä olen yhä paikallani, vaikka ei se välttämättä ole mun paikka. 

Ja niin, Jumala on niin hyvä. Ja parhaat jutut tapahtuu silloin, kun mä en edes muista yrittää. 

sommartiden

Toinen yliopistovuosi oli täällä hetken ja meni niin nopsaan. En oikein juhlinut kertaakaan, haalarihengasin ehkä kahdesti ja olin välillä tylsä. Mutta tutustuin innolla uusiin tyyppeihin ja uusiin juttuihin, leikin toimitussihteeriä ja vastuullista vastaavaa, vastasin joo huomattavasti useammin kuin sen kääntöpuolen.


15.5.

Käsken sydämeni lyödä jälleen, ja jos käsken sitä tarpeeksi, se lakkaa juoksemasta vääriin suuntiin.

Viimeinen essee on roikkunut luvattoman kauan avoimena tiedostona. Sanan tai pari tiputan siihen silloin tällöin, ja viimeisenä iltana kirjoitan kai paniikissa loput. Mutta periaatteessa on loma ja olen tehnyt tosi lomaisia juttuja: syönyt jätskiä aika paljon, kävellyt auringossa ja jättänyt takin kotiin. Lukenut Raamattua kallioilla ja kosken rannassa, syönyt enemmän piknikviltillä kuin sisätiloissa, avannut ikkunan vaikka sisään puhaltaa keltaista pölyä. 

Ja mulle kuuluu ihan hyvää, tai parempaa kuin pitkään pitkään pitkään aikaan. Oikeesti olen ollut aika onnellinen. Musta tuntuu, että kuulun tähän kaupunkiin ja kuulun mun kotiin ja seurakuntaperheeseen. Mulla on tarpeeksi aikaa, enkä osaa olla luottamatta, että syksystä voi tulla hyvä. En jaksa enää pelätä. 

Kotikotiviikonloppu äitienpäivän tienoilla oli parasta hetkeen. Tulin niin onnelliseksi huoltoasemalla vietetyistä yötunneista, autoista, joissa on viisi paikkaa ystäviä ja illoista punatiilitalolla, että hirvittää ajatella, että joskus on viimeinen kerta. Kuitenkin aina on onni palata myös kaupunkiin. Olen oppinut, että täälläkin on iltoja ja öisinkin jo pari vuotta vanhoilla ystävillä on nimet. 

20.5.

On onnellisia päiviä. Oon niin kiitollinen.

Olen taas hautausmaalla, niin kuin kaksi vuotta sitten ylppärikeväänä. Herätys on 5.45, mutta aurinko on ylhäällä ennen mua. Tuntuu niin aikuiselta laittaa ruokaa niin usein ja niin fiksusti. Siellä on kahdeksan tuntia aikaa ajatella ja rukoilla, harrasta haravointia. Ja ajattelen niin paljon, että välillä se on hankalaa. Mutta mä uskon, että jotain hyvää tapahtuu.

Hassuja juttuja on törmäillä tyyppeihin metrotunneleissa, kirppiksillä ja kahviloissa, lukea ja itkeä, koska jonkun sanat on niin syviä ja hyviä. Oon hullun innoissani kaikesta uudesta, sometiimin jutut herättää hymyä aivoissa ja mä tiedän, kelle mä kuulun.

de bästa

 

Mulla oli hyvä vappu. Kaikista ennusteista ja aiemmista vuosista huolimatta oli tosi hyvä, yllättävä ja kaunis kevätjuhla. Paljon oli perusarkea eli seurakuntahengausta niinkun aina, mutta se oli kanssa tosi tosi hyvää aikaa. 

Oon tyytyväinen, että vastasin joo maailman randomeimpaan ehdotukseen. Niinpä lauantai myytiin vappupalloja (leijuvia minioneja, kiiltäviä muumeja ja prinsessoja) hullun kovaan hintaan k-kaupan pihalla. Eihän siitä nyt oikeasti kovin paljon rahaa saanut, ja keskustelujen syvällisyys lähestyi miinusasteita, mutta en myöskään kadu. 

Sunnuntaina heräsin kuudelta ja olin puol kympiltä siivoamassa mun toisessa kodissa. En tiedä, miksi tulen siitä niin iloiseksi, mutta hyvä näin. 

Kevätretkihetki Ullanlinnanmäellä oli väsynyt, mutta ihan onnellinen. Oli ihana piknik-sää ja liikaa ruokaa, sekä kaksi parasta. Just ja just mahduttiin ratikkaan ja auringossa oli paikka meille. Vaikka iso osa ajasta oli yhtä haukotusta ja saippuakuplat puhkesi lakkeihin ja laseihin, mua nauratti. 

Puistosta päädyin takaisin suhelle, ja oli hyvä kerrankin vain olla ilman keltaista lappua kaulassa. Väsytti hirveästi, mutta niin paljon, että jo vähän liikaa. Niinpä illalla istuin vahingossa aika myöhään burger kingin tekonahkasohvalla, syötin mun ranskalaiset muille ja mietin, ettei mikään muutu ja joskus se on parasta!

Safe to shore

Huhtikuussa nimitin itseni aakakkoseksi ja sen jälkeen olo on ollut hämärämpi kuin koskaan. Helpottaa, ettei tarvitse enää miettiä, kun se on sanottu ääneen. Ja samalla valkoisesta kauluksesta tuli isompi ongelma kuin ikinä, vaikkei se muka enää kosketa minua. On listattava sadalla eri tavalla, miksi ei ja mietittävä, että mikä ihme tämä juttu oli. Siunattava kuviteltu kutsu siistiin hautaan, kun siihen juuri mua ei kutsuttu.

Huhtikuussa haaveilen yhä siitä, ettei kaikki menisikään niin järjestyksessä kuin aiemmin toivoin. Olisi kiva tehdä jotain kivaa joskus. Vaikka kaikki on ihan hämärää ja liian sekavaa, samalla mahdollista ja silti niin kaukana. Eikä missään mun unelmissa ole mitään järkeä.

Huhtikuussa Jumala on ollut ihan ihmeellinen, mutta siitä huolimatta sanon, että hukun. Ei ole aikaa ajatella muuta kuin itseä. Ei ole aikaa eikä ole voimia. On vaan mä ja mun viikot ja mun, näin ei saisi olla.

Kun kuitenkaan tässä hetkessä ei periaatteessa ole mitään hätää.

Huhtikuussa laulan ja tanssin:

You are the peace in my troubled sea

My lighthouse, my lighthouse
Shining in the darkness. I will follow You.
My lighthouse, my lighthouse
I will trust the promise.
You will carry me safe to shore.

My lighthouse - Rend Collective

paletti

Aamuisin juon kahvia ja ylistän hiljaa. Tanssin, koska mulla on tilaa. Laulan, koska kukaan ei kuule.

Keittiön pöydällä on lasipurkillinen ruusuja, ja on uskomatonta, että niistä on tänä keväänä vasta kaksi vuotta. (No eihän mulla oikeasti ole keittiötä, se on vain pöytä se.) Niistä kirjaimista on kaksi vuotta, joiden aikana aamut ja illat on vaihtaneet paikkaa ja maailma on kierinyt eri päin. Oisinpa tiennyt. Ettei sillä ole väliä.

Kello menee ympäri ja kääntyy aina seuraavaan, kun mä lojun kirjaston kuudennessa. Vastapäätä on samat laitetut hiukset ja sama tiukka kirjapino kuin eilen ja toissapäivänä. Musta tuntuu, että me kaikki muistetaan ja hississä hymähdellään. Mun kaverit Collins, Di Lella ja wikipedia ei annna vastauksia, ja siksi tämä analyysi ei etene.

Iltaisin olen teidän keskellä ja nauran hiukan liian lujaa, hiukan liian auki. Nauran, koska te hymyilette ja ootte siinä.

Mun päivät on sateekaaria:
Punainen huulipunan kärki, tasainen huomen ja oletettu onni.
Oranssi bataatti-porkkanasose, muussaan sitä kello 22 ja säälin samalla naapureita.
Vihreät silmät, liian paljon auki.
Sininen aamutaivas, koska raotan maailmaa niin myöhään, että se on jo.
Usvanvalkeus loppuyöstä, eli silloin, kun en saa unta ja rukoilen, että kaikki käy.

Ja mä tanssin,
               tanssin,
                     tanssin.

(Tosiasiassa nää viikot on ihan helvetin täysiä, ja mä pelkään sitä sinistä aamutaivasta.)

linnasaari osa aika mones

Yhtenä perjantaina väsyin elämään ja kamalasti ajattelematta kävelin lauttaan ja kiipesin kannelle turistien viereen. Tämä kaupunki ja elämä ärsytti ihan hirveästi ja katsoin merelle ja se sanoi, ettei siellä. Ja kohta mä olin auringon lapsi. Ihan hetken maailma oli niin auki ja kun se kaikki oli niin turhaa ja samalla niin ihanaa.

Kävellä valleilla ja tuijottaa aaltoja, olla näkemättä rantaa, olla harmaa ja valoisa samaan aikaan, hymyillä yksin ja nauraa lokkien kanssa. Sieltä näkee kaupungin niin turvallisen kaukaa, että se on kaunis.

Ei ollut ollenkaan tarpeen käydä taas linnasaaressa. Ja samalla mikään muu ei ollut niin hyvä. Tää on melkein uusi Naantali, vaikka puutalokaupunkia ei korvaa ihan mikä tahansa. Ja vain viisitoista minuuttia merta mun ja auringon välissä. 

Hullun hyvä viikko

On ollut ihan hullun hyvä viikko. Parempia päiviä kuin yksikään koko keväänä.

Se johtuu eniten varmaan siitä, etten ole tehnyt mitään, mihin liittyisi teologia. Ja toiseksi eniten siitä, että aamuisin paistaa aurinko. Ja kolmanneksi eniten siitä, että oon sanonut joo jokaiseen hyvän ideaan, vaikka kello olisi jo yli yhdeksän. 

Päiviä käärinliinanäyttelyssä ja kivikaduilla. Iltoja kauniissa kodeissa, lentoasemalla, lähijunassa vieraan brasilialaisen vieressä, ystävän saunassa ja punatiilitalolla. (Jos Jeesus olis tullut Suomeen, olis varmaan ollut viimeinen saunailta.) Tortilloja, kissankuvia ja the passion of the christ. Voi vitsi, miten ikävä mulla on ollut kotikuntaa ja tiilitaloystäviä. Voi vitsi, miten hyvältä tää nauru tuntuu keuhkoissa parin kuukauden jälkeen.

Maanantaina olin yksin ja leivoin brownieita, että olisi vielä yksi päivä ennen ikäviä yliopistoajatuksia. Hullun hyvää aikaa.

Mä pelkään vaan koko ajan, että milloin tää kaikki pättyy.
Mutta ei ainakaan vielä, ei saa!

maaliskuu onnea täynnä

Rakastan linnasaarta ja aamuja. Siitä huolimatta, että nykyään uskallan poistua peiton alta huomattavan harvoin ihan oikeasti aikaisin, arvostan rauhallista aamukahvia ja kirpakkaa aamuilmaa enemmän kuin synkkää yötaivasta. Linnasaaressa illat ja aamut ovat kyllä molemmat kauniit, ne kannattaa kokea varmaankin vielä vähän useammin.

Rakastan:

valoa valoa valoa

palveluvuoroja, joissa naurattaa
rohkeutta tulkata ylistysbiisejä englanniksi
ja jutella vaikka kenelle
tuttuja kasvoja väkijoukossa, lievää hysteriaa

iltoja onnea täynnä, repeilevää naurua
pannukakkua ja kermavaahtoa
hulluja kertomuksia elämästä, hullun hauskoja suunnitelmia

kirjamaailmaa, johon uskaltaa palata jälleen
chai-teetä, jota vihdoin löytää prismasta

rakastan niin paljon.

Kun taivas maata koskettaa

En tiedä, mikä on haaveen ja tulevaisuuden raja.

Sivistyssanakirja; haave

      epärealistiselta tuntuva toive, unelma, haavekuva. esim. Salainen haave. Vuosien takainen haave. Nuoruuden haaveet. Voitonhaave. Haave paremmasta maailmasta. Suuri haaveeni oli päästä merille. Haave toteutuu, särkyy. Asia jäi haaveeksi. Vaipua haaveisiin. Olla, istua haaveissaan.

Enkä tiedä, miten siitä epärealistisuudesta erotaan ja miten maailmasta tulee parempi tai edes mun elämästä jotenkin enemmän mun. On paljon kysymyksiä, joista yhteenkään ei vastata, ellen itse kysy ääneen. Ja se on joskus vaikeaa.

Olen niin irrallani. Pyöräilen tässä uudessa paikassa, jossa pellot ja kerrostalot on molemmat kivoja. Sorsalammen pinnassa loistaa kirkkosalin valot, mä oon ihan hiljaa ja linnut tulee lähelle. Ja silloin mä tiedän tasan, mitä kaipaan. Tuulessa taivas koskettaa mua, mut jos linnut loittonee, samalla mun ajatukset sekoaa enkä osaa määritellä enää yhtään termiä. 

Mutta sunnuntai-iltana yksi ihana vastaakin, että " mut ihanaa, että sulla on tollanen unelma!". Mä nauran ja katson silmiin. Aamen.

Liukuväritaivas ja Jumala-jutut

Oli hyvä viikon loppu ja viikonloppu. 

Yks ilta oltiin linnasaaressa ihmettelemässä Viaporin kuivatelakkaa ja henkäilemässä jokaisen nurkan kohdalla. (suosittelen sellaista retkeä ihan kaikille!) Nauramassa kanivauvalle ja juhannussalolle, joka saattoi kyllä olla masto. Hiljaa tuijottamassa tummanharmaata maameritaivasta ja valoja. Miten maailma on niin kaunis? Miten Jumala on niin läsnä?

Tämä seuranut viikko on heitellyt minua mustilla jutuilla ja suitsuttanut mieltä samealla sankalla sumulla. On ollut vaan mä ja mu aikajumala, joka laskee mun askeleet ja hengästyttää, vaikka kulkisi hissillä. Mutta hei, ehkä tää tästä, tällä viikolla oon kieltäytynyt jo kahdesti, kun joo oli huulilla ja joo olisi miellyttänyt kaikkia varmasti enemmän. 

Maanantaina kriiseilin ja istuin rukouskokouksessa, kun piti varmasti ahtaa teologiaa aivoihin ja hankkia kesätöitä. Tiistaina kriiseilin ja söin suklaata, kun piti varmasti kirjoittaa lehtijuttu ja kirjoittaa essee. Keskiviikkoaamuna kriiseilin ja haaveilin, kun piti pukea päälle päivä ja lähteä leikkimään virallista. Eilen kriiseilin ja tänään.

Mutta joka päivä:

Ohhoh, iloitsen kuitenkin. Sillä mä tiedän, että elämä on ihmeellinen.

Iltaisin googlaan ensi vuodesta upeaa, vaikka tää on vasta unelma. Mua pelottaa, etten hallitse sitä ja se tapahtuu ja mun maailma muuttuu ja muuttaa mua. Mua pelottaa, kun pari sanaa saa mut ihan sekaisin ja entä jos.

Entä jos elämä on ihmeellinen. 

Ah aurinkoo

Tykkään auringosta, koska näen kaiken sen valossa ja se kaikki on kaunista. Bussin ikkunassa on valoa ja sitä on vielä illalla, kun kävelen kotiin päin. Parasta! Valossa diakonian historia ja Lutherin ajatukset liusuvat aivoihin hitaasti, mutta todennäköisesti. Valossa näen tämän kauniimmin ja olen hetken ihan rauhassa.

Kirjoitin heprean tenttiin ulkomuistista Raamattua. Kuinka Jumalan kuvaksi hän heidät loi, hän loi heidät. Ihan itse ja kovin tarkkaan. Mitähän se tarkoittaa?

לַֽיהוָ֔ה  

Olen Herran oma. 

Ilta pimenee ja kasvatan ripari-ikävää. Millä siitä pääsisi, kysyy nimemrkki ripaririippuvainen N:nnen vuoden seurakuntanuori ja yhden kesän teologi. Ilta pimenee ja huolet paisuu, mutta tunnistan sen, että valo valtaa tilaa ja se tekee parasta. 

Syön lähinnä vuohenjuustojuttuja ja suklaata, rikoin tietoisesti paastoa, koska väsyttää. Kaikesta huolimatta asiat ratkeavat ja aurinko tuli sieluun, valo tuli ja täytti ja pimeys ei saa mitään valtaansa. Aamen.

laulakaa

גדול אלוהי

שירו

כי גדול אלוהי

כל אחד יראה

כי גדול אלוהי

On paljon tylsää. Heprea ei edisty, miksiköhän. Kuuntelen pyhällä kielellä niin suuri hän on ja tunnistan kolme sanaa. Ne ovat niin, suuri ja  Jumala. En tiedä, miten pääsen edes läpi, jos en tee mitään. Parhautta on ollut trivial pursuit, kaurasämpylät ja whatsapp. 

Elämän suhteen vastaan vain en tiedä, enkä tiedä. Että mitä teen kesällä tai syksyllä, mitä haluan ja mitä voin saada. Että onko tämä mun paikkani, mitä teen ja mitä sanon, mihin voin asettua. En tiedä. Sitä mulle kuuluu. 

Arkipäivisin on tyhjiä tunteja, jotka valuvat hitaasti ja kuitenkin liian lujaa. Huomaamatta ohitan maanantait, tiistait ja keskiviikot, torstait kuluvat hukkaan ja perjantaisin huokaan hiljaa lauantaille. Sitä mulle kuuluu, tyhjää kuminaa sydämessä, tyhjää ulinaa sielussa. Tyhjää jääkaappia ja pyykkikoppaa. To do -lista kasvaa, muttei se johdu ajan puutteesta vaan motivaation katoamisesta just kun tarvitsisi. Kalenteri on kaveri ja unisportin kausikortti sen serkku. Illat ja yöt on vihollisia, pimeitä ja kovia. 

Mutta sunnuntaisin:

On ihan kauniita tunteja seurakunnassa. Huikea Jumalan nainen saarnasi viikko sitten, Jumala oli ja minä itkin ja hymyilin  ja yritin kestää ja yritin olla hymyilemättä liikaa. Ei ole muita sanoja kuin huikeus ja huutomerkkejä käytän liian vähän. (!!!! tässä pari) Rakastan sitä, että Jumala on ihan tavallinen (no pyhä) sana ja osa arkipuhetta, että voi vaan sanoa ja saada jo siinä hetkessä. 

Ja rukoukseni on: vaikken nää, mitä näät, anna mun ymmärtää, viisautes viisauteni ylittää. 

tää on vaan mun maailma

Viimeisinä päivinä olen löytänyt oman ajanpalvontani jälleen, ollut kalenterin kanssa paras kaveri ja samalla suunnitellut ja suorittanut. Ja minä kerron teille, se olen minä, se tuntuu aidolta. Minä tunnun nyt täydeltä. Enkä tarkoita, että minulle laskeutuisi arvoa lisää täysistä tunneista, vaan että tunnen maailman paljon paremmaksi ja Jumalan rakkaammaksi, kun maailmassani tapahtuu vähän muutakin kuin aamukahvi ja iltapala. 

Että sitä vain, ettei nämä huolettomat kolmen kurssin periodit ole ihan järkeviä. 

Vaikka uskon, että nämä vapaat keskiviikot ovat olleet ihan oikein minulle ja uskon että minun täytyy ymmärtää paljon niiden pyhyyttä ennen kuin saan aloittaa seuraavaa hullua syksyä. Niin samalla tajuan, että minä salaa todella tykkään juosta, salaa riemuitsen to do -listoista, salaa nauran kellolle, kun ehdin aina ajoissa. 

Että mun sydän oikeasti täyttyy, kun se saa hyppiä kiireisten askelten tahtiin ainakin kerran viikossa (mutta enintään paljon harvemmin kuin syksyllä). Tietysti minun sydämeni tarvitsisi enemmän unta yhä, se tahtoo rauhaa ja rakkautta myös. Ja sen olisi hyvä sanoa edes joskus ei. Mutta kalenteri on kuitenkin sen hyvä ystävä eikä arkkivihollinen ainakaan joka päivä. 

Niin ja se Jumala. Meillä on mennyt tosi hyvin. Olen rakastunut Jeesukseen ja puhun sille useammin kuin moneen kuukauteen. (tai ehkä vuoteen) Jumala puhuu mulle ja minä kuuntelen. Tää on hyvää. 

Ja tää on vaan mun maailma ja mä saan päättää ja käsikirjoittaa. 

muutoskuu, paastokuu ja sydän voittaa silloinkin

Olen yhä minä, vaikka tuntuu, että kaikki mahdollinen on tapahtunut.

Mä olen siirtynyt paikasta K paikkaan V.
Mä olen vastannut joo ja joo, kaksi kertaa kun olisin voinut sanoa ei ja en tiedä.
Mä olen sanonut, etten tiedä.
Mä olen kysynyt ja todennut, etten.
Mä olen sanonut hei ja hymyillyt. Paljon.

Törmäilen yhteen pappiin ympäri kaupunkia. On maailman söpöin kysymys sunnuntaina, että oonko matkalla kirkkoon. Vaikka olenkin jo matkalla pois. En kyllästy ajattelemaan, että yhä mulla on paras seurakunta tähän hetkeen. Vietän siellä hymyjä sunnuntaina reilusti yli satakaksikymmentä minuuttia ja se on parasta aikaa näissä viikoissa.

En paastoa blogista, vaikka näyttää siltä. Olen lakannut kirjoittamasta ja minua pyydetään (tiedekuntalehden) toimitussihteeriksi. Enkä oikein tiedä, mitä vastata, kun sydän huutaa hullun innolla joota, mutta järki tarrautuu äsken saatuihin vapaapäiviin samalla voimalla. Enkä tiedä, kumpaa uskoa, kun pää on aina vain yhtä sekaisin unelmista ja kiireen pelosta. Ja jostain syystä cv ja sydän voittaa.

Paastoan herkuista (miinus ne, joita ympäröi ystävät), mutta erikoisiltoja on joka ilta, joten paasto ei juuri pääse näkymään. Ovessa lukee muista avaimet ja keep praying, ja se naurattaa, mutta on totta ja tärkeää.

Yhä hengitän heprean läksyjä vasta viimeisenä hetkenä. Käytän suomeksikin konsekutiivista imperfektiä.  Ja tentissä keksin uusia sanoja ja juurikonsonantteja, kun edeltävän yön lukemista häiritsivät yllätykset ja ikävät jutut. Unohdan kysyä, kuka käski jättää lukemisen viimeiseen vuorokauteen?

Voi luoja mietin, kuinka hops pystyy sekoittamaan ja ahdistamaan. Osaan valehdella lomakkeelle, että olen varma, mutta tajuan, ettei se auta ensi syksynä. Pyörittelen aata ja beetä ja kaikkia sivuaine-soveltava-tiedekuntakombinaatioita. Sitten valitsen kursseja hölmöillä motiiveilla ja alennun kolmetoistavuotiaaksi joka päivä, kun sataa lunta.

On pyörryttävä tajuamus, että yksi lumihiutale on maailman kaikkeudessa vain mun kämmenellä. Ja kun se sulaa, sitä ei ole ja vain minä tiedän sen. Huh, mäkin olen öisin vain yksi lumihiutale, mutta niin ovat muutkin. Ja lumihiutaleet ovat kauniita mun kämmenellä, Jumalan sormilla kanssa.