Viimeisinä päivinä olen löytänyt oman ajanpalvontani jälleen, ollut kalenterin kanssa paras kaveri ja samalla suunnitellut ja suorittanut. Ja minä kerron teille, se olen minä, se tuntuu aidolta. Minä tunnun nyt täydeltä. Enkä tarkoita, että minulle laskeutuisi arvoa lisää täysistä tunneista, vaan että tunnen maailman paljon paremmaksi ja Jumalan rakkaammaksi, kun maailmassani tapahtuu vähän muutakin kuin aamukahvi ja iltapala.
Että sitä vain, ettei nämä huolettomat kolmen kurssin periodit ole ihan järkeviä.
Vaikka uskon, että nämä vapaat keskiviikot ovat olleet ihan oikein minulle ja uskon että minun täytyy ymmärtää paljon niiden pyhyyttä ennen kuin saan aloittaa seuraavaa hullua syksyä. Niin samalla tajuan, että minä salaa todella tykkään juosta, salaa riemuitsen to do -listoista, salaa nauran kellolle, kun ehdin aina ajoissa.
Että mun sydän oikeasti täyttyy, kun se saa hyppiä kiireisten askelten tahtiin ainakin kerran viikossa (mutta enintään paljon harvemmin kuin syksyllä). Tietysti minun sydämeni tarvitsisi enemmän unta yhä, se tahtoo rauhaa ja rakkautta myös. Ja sen olisi hyvä sanoa edes joskus ei. Mutta kalenteri on kuitenkin sen hyvä ystävä eikä arkkivihollinen ainakaan joka päivä.
Niin ja se Jumala. Meillä on mennyt tosi hyvin. Olen rakastunut Jeesukseen ja puhun sille useammin kuin moneen kuukauteen. (tai ehkä vuoteen) Jumala puhuu mulle ja minä kuuntelen. Tää on hyvää.
Ja tää on vaan mun maailma ja mä saan päättää ja käsikirjoittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti