muutoskuu, paastokuu ja sydän voittaa silloinkin

Olen yhä minä, vaikka tuntuu, että kaikki mahdollinen on tapahtunut.

Mä olen siirtynyt paikasta K paikkaan V.
Mä olen vastannut joo ja joo, kaksi kertaa kun olisin voinut sanoa ei ja en tiedä.
Mä olen sanonut, etten tiedä.
Mä olen kysynyt ja todennut, etten.
Mä olen sanonut hei ja hymyillyt. Paljon.

Törmäilen yhteen pappiin ympäri kaupunkia. On maailman söpöin kysymys sunnuntaina, että oonko matkalla kirkkoon. Vaikka olenkin jo matkalla pois. En kyllästy ajattelemaan, että yhä mulla on paras seurakunta tähän hetkeen. Vietän siellä hymyjä sunnuntaina reilusti yli satakaksikymmentä minuuttia ja se on parasta aikaa näissä viikoissa.

En paastoa blogista, vaikka näyttää siltä. Olen lakannut kirjoittamasta ja minua pyydetään (tiedekuntalehden) toimitussihteeriksi. Enkä oikein tiedä, mitä vastata, kun sydän huutaa hullun innolla joota, mutta järki tarrautuu äsken saatuihin vapaapäiviin samalla voimalla. Enkä tiedä, kumpaa uskoa, kun pää on aina vain yhtä sekaisin unelmista ja kiireen pelosta. Ja jostain syystä cv ja sydän voittaa.

Paastoan herkuista (miinus ne, joita ympäröi ystävät), mutta erikoisiltoja on joka ilta, joten paasto ei juuri pääse näkymään. Ovessa lukee muista avaimet ja keep praying, ja se naurattaa, mutta on totta ja tärkeää.

Yhä hengitän heprean läksyjä vasta viimeisenä hetkenä. Käytän suomeksikin konsekutiivista imperfektiä.  Ja tentissä keksin uusia sanoja ja juurikonsonantteja, kun edeltävän yön lukemista häiritsivät yllätykset ja ikävät jutut. Unohdan kysyä, kuka käski jättää lukemisen viimeiseen vuorokauteen?

Voi luoja mietin, kuinka hops pystyy sekoittamaan ja ahdistamaan. Osaan valehdella lomakkeelle, että olen varma, mutta tajuan, ettei se auta ensi syksynä. Pyörittelen aata ja beetä ja kaikkia sivuaine-soveltava-tiedekuntakombinaatioita. Sitten valitsen kursseja hölmöillä motiiveilla ja alennun kolmetoistavuotiaaksi joka päivä, kun sataa lunta.

On pyörryttävä tajuamus, että yksi lumihiutale on maailman kaikkeudessa vain mun kämmenellä. Ja kun se sulaa, sitä ei ole ja vain minä tiedän sen. Huh, mäkin olen öisin vain yksi lumihiutale, mutta niin ovat muutkin. Ja lumihiutaleet ovat kauniita mun kämmenellä, Jumalan sormilla kanssa.