Safe to shore

Huhtikuussa nimitin itseni aakakkoseksi ja sen jälkeen olo on ollut hämärämpi kuin koskaan. Helpottaa, ettei tarvitse enää miettiä, kun se on sanottu ääneen. Ja samalla valkoisesta kauluksesta tuli isompi ongelma kuin ikinä, vaikkei se muka enää kosketa minua. On listattava sadalla eri tavalla, miksi ei ja mietittävä, että mikä ihme tämä juttu oli. Siunattava kuviteltu kutsu siistiin hautaan, kun siihen juuri mua ei kutsuttu.

Huhtikuussa haaveilen yhä siitä, ettei kaikki menisikään niin järjestyksessä kuin aiemmin toivoin. Olisi kiva tehdä jotain kivaa joskus. Vaikka kaikki on ihan hämärää ja liian sekavaa, samalla mahdollista ja silti niin kaukana. Eikä missään mun unelmissa ole mitään järkeä.

Huhtikuussa Jumala on ollut ihan ihmeellinen, mutta siitä huolimatta sanon, että hukun. Ei ole aikaa ajatella muuta kuin itseä. Ei ole aikaa eikä ole voimia. On vaan mä ja mun viikot ja mun, näin ei saisi olla.

Kun kuitenkaan tässä hetkessä ei periaatteessa ole mitään hätää.

Huhtikuussa laulan ja tanssin:

You are the peace in my troubled sea

My lighthouse, my lighthouse
Shining in the darkness. I will follow You.
My lighthouse, my lighthouse
I will trust the promise.
You will carry me safe to shore.

My lighthouse - Rend Collective

paletti

Aamuisin juon kahvia ja ylistän hiljaa. Tanssin, koska mulla on tilaa. Laulan, koska kukaan ei kuule.

Keittiön pöydällä on lasipurkillinen ruusuja, ja on uskomatonta, että niistä on tänä keväänä vasta kaksi vuotta. (No eihän mulla oikeasti ole keittiötä, se on vain pöytä se.) Niistä kirjaimista on kaksi vuotta, joiden aikana aamut ja illat on vaihtaneet paikkaa ja maailma on kierinyt eri päin. Oisinpa tiennyt. Ettei sillä ole väliä.

Kello menee ympäri ja kääntyy aina seuraavaan, kun mä lojun kirjaston kuudennessa. Vastapäätä on samat laitetut hiukset ja sama tiukka kirjapino kuin eilen ja toissapäivänä. Musta tuntuu, että me kaikki muistetaan ja hississä hymähdellään. Mun kaverit Collins, Di Lella ja wikipedia ei annna vastauksia, ja siksi tämä analyysi ei etene.

Iltaisin olen teidän keskellä ja nauran hiukan liian lujaa, hiukan liian auki. Nauran, koska te hymyilette ja ootte siinä.

Mun päivät on sateekaaria:
Punainen huulipunan kärki, tasainen huomen ja oletettu onni.
Oranssi bataatti-porkkanasose, muussaan sitä kello 22 ja säälin samalla naapureita.
Vihreät silmät, liian paljon auki.
Sininen aamutaivas, koska raotan maailmaa niin myöhään, että se on jo.
Usvanvalkeus loppuyöstä, eli silloin, kun en saa unta ja rukoilen, että kaikki käy.

Ja mä tanssin,
               tanssin,
                     tanssin.

(Tosiasiassa nää viikot on ihan helvetin täysiä, ja mä pelkään sitä sinistä aamutaivasta.)

linnasaari osa aika mones

Yhtenä perjantaina väsyin elämään ja kamalasti ajattelematta kävelin lauttaan ja kiipesin kannelle turistien viereen. Tämä kaupunki ja elämä ärsytti ihan hirveästi ja katsoin merelle ja se sanoi, ettei siellä. Ja kohta mä olin auringon lapsi. Ihan hetken maailma oli niin auki ja kun se kaikki oli niin turhaa ja samalla niin ihanaa.

Kävellä valleilla ja tuijottaa aaltoja, olla näkemättä rantaa, olla harmaa ja valoisa samaan aikaan, hymyillä yksin ja nauraa lokkien kanssa. Sieltä näkee kaupungin niin turvallisen kaukaa, että se on kaunis.

Ei ollut ollenkaan tarpeen käydä taas linnasaaressa. Ja samalla mikään muu ei ollut niin hyvä. Tää on melkein uusi Naantali, vaikka puutalokaupunkia ei korvaa ihan mikä tahansa. Ja vain viisitoista minuuttia merta mun ja auringon välissä. 

Hullun hyvä viikko

On ollut ihan hullun hyvä viikko. Parempia päiviä kuin yksikään koko keväänä.

Se johtuu eniten varmaan siitä, etten ole tehnyt mitään, mihin liittyisi teologia. Ja toiseksi eniten siitä, että aamuisin paistaa aurinko. Ja kolmanneksi eniten siitä, että oon sanonut joo jokaiseen hyvän ideaan, vaikka kello olisi jo yli yhdeksän. 

Päiviä käärinliinanäyttelyssä ja kivikaduilla. Iltoja kauniissa kodeissa, lentoasemalla, lähijunassa vieraan brasilialaisen vieressä, ystävän saunassa ja punatiilitalolla. (Jos Jeesus olis tullut Suomeen, olis varmaan ollut viimeinen saunailta.) Tortilloja, kissankuvia ja the passion of the christ. Voi vitsi, miten ikävä mulla on ollut kotikuntaa ja tiilitaloystäviä. Voi vitsi, miten hyvältä tää nauru tuntuu keuhkoissa parin kuukauden jälkeen.

Maanantaina olin yksin ja leivoin brownieita, että olisi vielä yksi päivä ennen ikäviä yliopistoajatuksia. Hullun hyvää aikaa.

Mä pelkään vaan koko ajan, että milloin tää kaikki pättyy.
Mutta ei ainakaan vielä, ei saa!