this is living now

Maanantaisin leikin aikuista ja soitan sata virallista puhelua putkeen. Puhun hengästymättä ja vakaana, puhun katkeamatta kahtia. Kokoustan ja kokoustan, kirjoitan virallisia papereita. Seuraavana päivänä aikuisuus katkeaa, minusta ja puhelimesta loppuu akku ja toivon, ettei tämä haittaa. Joka aamu on uusi uhka, mutta osa loppuu hyvin.

Helsinki on kaunis. Vaikka on märkää ja sen päällä on kerros sulaa lunta ja hiekkaa. Punaiset hait kulkevat kivikaduilla kotonaan, innoissaan, onnelliset kengät. Loskaisella kujalla seinässä lukee lover. Olen turvassa, turvassa, turvassa. Kävelen sunnuntaina, maanantaina ja tiistaina samoilla kaduilla. Paljaat jalat ovat nyt tutut, nämä jalat on luotu ojentumaan. Tällä hetkellä olen niin kotona minussa, etten muista samanlaista tammikuuta.

Olen huolissani kesätöistä, tulevaisuudesta ja tyhjistä kuukausista. En halua sellaisia. Enkä haluaisi tylsää kesää, vaan elämäni parhaan, mutta sellaisia ei taida enää olla avoinna kovin paljon.

Lasken viimeisiä junamatkoja. Lasken minuutteja joka aamusta iltaan. Hengitän katkeillen, hengitän joskus tuskin ollenkaan. Viimeisyys tihkuu seinien raoista, löydän muistoja menneestä. Luetaan raamismatskua ja pohditaan Jobin kirjaa yöllä. Öisin me pohditaan outoja juttuja. 

Viimeisenä päivänä Immanuelin toinen puoli haluaisi auttaa minua hakkaamaan tämän paikan pölyjä matoistani. Viimeisenä päivänä elän pahvilinnassa, mun salaiset unelmat, toiveet ja pelot on paketoituna tiukasti ruskeaan. Väsyttää, yskittää ja nukuttaa, mutta huomenna se on ohi. 

Mä lähden, hei sitten. 

relevé

Pakkaan mun maailmaa ruskeisiin kuutioihin. Ihmettelen tavaran määrää, löydän Ruusun piirtämiä joulukortteja, kreikan tenttejä, Raamatun kohtia ja nenäliinapaketteja. Pakkaan ne kaikki, sillä naurattaa löytää. 

Näihin laatikoihin sekoittuu ilo ja onnellisuus kaikesta, mikä tulee lähemmäs, riemu jokaisesta minuutista, jonka saan takaisin joukkoliikenteeltä, jokaisesta kilometristä jota ei tarvitse enää kiitää junassa. Mun elämä tulee paljon lähemmäs ja mun ovi on kohta vaan mun. 

Mulla on tosi kova ikävä tanssia. Käytän vapaakeskiviikkoni (niin sellaisia on, jos kurssivalinnat eivät menekään niin kuin itsepäisesti halusi) asettelemalla kehoa klassisiin asentoihin. Raivaan muuttolaatikoiden keskelle piruetin kokoisen tilan ja soitan kylkiluita ja lonkkia niin kuin ennen. 

Tätä seuraa elämänohje:

Jos on tosi kova ikävä tanssia, ei silti kannata mennä millekään houkuttelevan ilmaiselle kokeilutunnille. Se saattaa olla viikon ihanin kuusikymmentä minuuttia ja se ei varmasti auta, vaan pahentaa vaan. Ja saattaa olla että jos menee vielä toiselle, niin saattaa tosissaan harkita käyttävänsä paljon rahaa sellaiseen menetettyyn rakkauteen. 

Ja sitten on pakko kieltää itseltään unelmia, jos haluaa kuitenkin valot päälle kotiinsa (ja ylipäätään kodin). 

Joka tapauksessa iloitsen tammikuusta. On kiva kylmä huopikassää, koti ja keltaiset sanat sen lattiassa, tyhjät tunnit kirpputoreilla, toimettomat päivät ja ne hetket musiikissa. Jopa violetti heprea on ihan kivaa joskus kun tajuaa nifalin merkityksen tai arvaa oikein verbin juurikonsonantit (joita on aina kolme, mutta joku saattaa mennä piiloon tai kutsua kaverin kylään ja silloin koko juttu on hepreaa). Niin iloitsen pitsirättisateessa ja sinisen talvivalon kajossa. Koko maailmasta. 

merellä tuulee

Ihmettelen vielä viikon jälkeen, kuinka hyvä koti mulla on. Just mulle tosi hyvä, just nyt.

Haaveilen salaa sivuaineista, joista valmistuu ei-minkään-alan ammattiin. 50 noppaa sosiaalijotain sopisi kirkkososiologian rinnalle varmaan ihan hyvin. Pelkään, etten osaa rakennella itselleni mitään urapolkua, mutta siksi juuri en saa jäädä paikalleni aaykköslinjalle, että se olisi helppo vaihtoehto. Jos se on ainoa syy, se on tosi huono. Mutta en tiedä, vastaan kaikkiin kysymyksiin.

Pelkään, että joudun myöntämään vielä, että vanhemmat tuntee lapsensa paremmin kuin lapset itsensä.

Loman lopuksi kävin merellä kera teologien, vaikka hiukkasen verran hirvitti. Merellä tuulee ja jäätää, laivan sisällä on kovaäänistä ja värikästä. Mutta mukavaa. Lite svenska ja arki on hetkeksi edes vähän kauempana. Olen tyytyväinen siitä, että voi olla hauskaa, vaikka ei olisi sekoittanut aivojaan millään myrkyllä. 

Lopulta loman loppu inhottaa hiukkasen. Palaan arkeen pesemällä vessaa ja purkamalla matkalaukkua. Eilen oli sunnuntai, joka on usein viikon paras. Mutta sen lisäksi piti sulattaa pakastin ja manata seemiläisiä aakkosia esiin mielen kauimmasta nurkasta. (Mulla on ollut kahden kuukauden joululoma hepreasta, hups)

Mutta lopulta, aivan viimeksi meillä on aivan huikea Jumala. Jumala on puhunut paljon ja pitkästä aikaa luulen, että oikeasti haluan kuunnella, enkä pelkästään (vaikka myös) väittää vastaan. Tämä on hyvää. 

En vecka

2 unetonta yötä
7 väsynyttä aamua
1 luisteluretki
1 koira, 3 peltoa

30 pakkasastetta (ja yksi mittari, jonka asteikko loppui kesken)
2 työhaastattelua
1 vanha balettikamu
2 kirjaa

1 toimintasuunnitelma
50 viestiä täynnä kysymyksiä ja huokailua

2 seurakuntaa:

    1 kpl synttäribileitä punatiilitalolla
    1 kakku
    12 ystävää

    1 ihan huikea saarna
    2 uskallusta
    1 rukous

hippusellinen tuttua stressiä
ripaus paniikkia
vähän aikaa
runsaasti suurta rauhaa, oman maun mukaan

1 Jumala
1 Jumalan poika
1 Pyhä Henki

Tarjoillaan sekoitettuna (muuttamatta ja erottamatta) ja rakkaiden kesken jaettuna kirpeässä ilmassa, väsyneelle ja jäätyneelle.

Olkoon valo

(Olen pahoillani, mutta epäilen, että mulla on addiktio blogin nimen vaihtamiseen. Tällä kertaa on kyllä sellainen oma fiilis tästä. Olen vähän hassu, kun keksin tällaisesta ongelman, mutta kun ensin oli kiire nimetä lapsi ja sitten kiire vaihtaa oksetus pois. Nyt on sitten mietitty vähän. Onneksi mahdollisten ihmislasten nimet on säilyneet samoina siitä, kun keksin ne ussan ylppäreihin opiskellessa. Ettei tarvitse sitten maistraatissa ravata.)

Vuosi on alkanut kyselemällä. Toteutan lupaus numero kakkosta niin kiireellä, että ehdin varmaan vuoden aikana tulla ketään muuta viisaammaksi. (tai sitten oon vaan harvinaisen tyhmä tapaus ja kerkeän juuri samalle tasolle järkevien kanssa) Joka tapauksessa päätin kysyä ja kysyn, niin paljon kuin ehdin.

Kirjaimellisesti vuosi alkoi raketeilla ja haleilla pakkasessa. Sillä välin, kun yksi ampui taivaalle värejä ja palavaa metallia, me muut lämmittelimme leikkimällä ponileikkiä, pientä lohikäärmettä, Esterin autoa, banaania ja Nooaa. Nooa on aika kova treeni, jos on tosi väsynyt, kylmissään ja tekee kaikki liikkeet hyppien x-hyppyjä. 

Aiemmin illalla oltiin syöty ihan valtavasti, joten treeni tuli tarpeeseen. Oltiin myös valettu tinaa ja ennustettu taskulampun valossa. Sekä keskusteltu siitä, voiko viiniä konsekroida juustonmaistajaisiin. (mun mielestä ei) Olin muuten ainoa teologi, mitähän se kertoo.

Noniin, vuosi on jo tässä, eikä mikään uusi alku tunnu enää.

On hirveä ikävä liikettä. Tanssia, balettia, peilisalin tuoksua, tossujen tuntua ja sormien asentoa. Rytmikkäitä tenduja, esitysasuja, hengettömiä ja kärkien kolahdusta lattiaan. Luistimetkin tuntuivat jaloissa hyvältä, haluan lisää kiitoa liitoa vielä, kun sille on aikaa.

Kyllä tämä tästä. 

Tahdon 2016

Ajattelin, että kirjoitan hirveän listan uuden vuoden juttuja, mutta sitten tajusin, että haluan luvata vain kaksi. Kaksi hirveän tärkeää, tuskin kokonaan mahdollista, mutta kuitenkin.

1. Aion oppia sanomaan ei.
2. Aion uskaltaa kysyä tyhmiä kysymyksiä.

Koska muuten ihan oikeasti, tulee huono. Niiden lisäksi toivon kyllä sitä hirveää listaa kaikenlaista. Unelmia on, mutten lupaa. Tahdon vaan.

Ainakin tahdon:

- palvella
- sisustaa kivasti
- lukea viiskymmentä kirjaa
- opiskella edes vähän jotain kivaa
- poistua Suomesta
- käydä katsomassa balettia
- jättää kalenteriin valkoista, koska valkoinen on pyhää ja vapaa on oikeasti pyhää
- tanssia, ihan tosi!

Mutta oikeasti eniten toivon onnea ja valoa.