relevé

Pakkaan mun maailmaa ruskeisiin kuutioihin. Ihmettelen tavaran määrää, löydän Ruusun piirtämiä joulukortteja, kreikan tenttejä, Raamatun kohtia ja nenäliinapaketteja. Pakkaan ne kaikki, sillä naurattaa löytää. 

Näihin laatikoihin sekoittuu ilo ja onnellisuus kaikesta, mikä tulee lähemmäs, riemu jokaisesta minuutista, jonka saan takaisin joukkoliikenteeltä, jokaisesta kilometristä jota ei tarvitse enää kiitää junassa. Mun elämä tulee paljon lähemmäs ja mun ovi on kohta vaan mun. 

Mulla on tosi kova ikävä tanssia. Käytän vapaakeskiviikkoni (niin sellaisia on, jos kurssivalinnat eivät menekään niin kuin itsepäisesti halusi) asettelemalla kehoa klassisiin asentoihin. Raivaan muuttolaatikoiden keskelle piruetin kokoisen tilan ja soitan kylkiluita ja lonkkia niin kuin ennen. 

Tätä seuraa elämänohje:

Jos on tosi kova ikävä tanssia, ei silti kannata mennä millekään houkuttelevan ilmaiselle kokeilutunnille. Se saattaa olla viikon ihanin kuusikymmentä minuuttia ja se ei varmasti auta, vaan pahentaa vaan. Ja saattaa olla että jos menee vielä toiselle, niin saattaa tosissaan harkita käyttävänsä paljon rahaa sellaiseen menetettyyn rakkauteen. 

Ja sitten on pakko kieltää itseltään unelmia, jos haluaa kuitenkin valot päälle kotiinsa (ja ylipäätään kodin). 

Joka tapauksessa iloitsen tammikuusta. On kiva kylmä huopikassää, koti ja keltaiset sanat sen lattiassa, tyhjät tunnit kirpputoreilla, toimettomat päivät ja ne hetket musiikissa. Jopa violetti heprea on ihan kivaa joskus kun tajuaa nifalin merkityksen tai arvaa oikein verbin juurikonsonantit (joita on aina kolme, mutta joku saattaa mennä piiloon tai kutsua kaverin kylään ja silloin koko juttu on hepreaa). Niin iloitsen pitsirättisateessa ja sinisen talvivalon kajossa. Koko maailmasta.