kesäasioita

Orientoituminen kesään alkoi jo oikeesti toukokuussa, kun oli eka pikkuleiri ja jokapäiväinen jätski. Sen jälkeen on ollut vaan kesäasioita, kuten kultaista kynsilakkaa, sandaaleja ja auringonlaskuisia iltoja. Jossain välissä palautin vihdoin harkkaraportin ja kevään vikat opintopisteet ilmestyi oodiin. Hassua, että enää yksi vuosi ja sitten vois olla aikuinen. Hullun hurjaa.

On ollut hassua aikaa, kun en oo tehnyt oikein mitään sellaista, mitä normaalissa arjessa. En oo ollut tehokas, en oo saanut aikaan. En oo kirjoittanut enkä vastannut kellekään. Niiden sijaan oon istunut junassa ja tanssinut yksin smurffi-biisien tahtiin, tehnyt työt, käynyt kahvilla ja lukenut kivoja kirjoja. Ja muistanut, miten kotona ollaan. Miten voi olla niin?

Oli ripari ja yheksän päivää kahdenkymmenen kahden luojan lapsen, taivaan kauneimman ajatuksen kanssa. Mun elämän varmaan parhaimmat ohjaajakollegat, niin monta naurua päivällispöydässä ja saunassa. Leirijumiksissa sinnepäin lauletut liturgiat, nopeiten valmistellut hartaudet ja niin rento olo. Hullun vaikee escape -peli, ihanat isoset, eksynyt lepakko, keijo ja pentti, leirijuhannus ja viiskymmentä lettua ja haitarivieraita jatkuvasti. Oli kivaa, tykkään mun töistä.

kuninkaallinen kesä

julkaisematon katkelma kesäkuulta, kertoo kuluneesta kesästä:

Unirytmi on kääntynyt järjenvastaiseksi, vaikka oon aina ennen ollut maanantaiaamuihminen, se joka hymyilee aamun ekalla oppitunnilla. Tänä kesänä mä valvon myöhään, nuokun junan tykytyksessä ja kirjoitan saarnoja keskiöisin. Maailma on öisin niin kaunis, että oon tyytyväinen mun reippaasti yön puolelle painottuviin vr-hetkiin.

Työkseni kiipeilen sytytysnesteen perässä täydessä häkkivarastossa, puhallan grillihiiliin, jotta ne syttyis, etsin geokätköjä, paistan lettuja ja pelaan aliasta ja mölkkyä nauravien nuorten kanssa. Ne kävelee mun kanssa asemalle ja vilkuttaa.

Pitäisi analysoida kateuden olemusta, anteeksiantamusta (/-antamista), laupeutta ja sitä, kuka lopulta oli maassa makaavan itä-helsinkiläisen lähimmäinen. Pohtia hengellisen työn kulkua ja kysyä paljon kysymyksiä. Tällä viikolla pohdin kuitenkin sitä, miksi en kirjoittanut jokaista esseetä lukuvuoden aikana, miksi vihaan hallitsemattomuutta ja missä iässä on ok hankkia ensimmäinen siihen liittyvä kriisi. (Koska kursseja oli liikaa ja väsytti, koska hallitut tunteet tottelee mun suunnitelmia, ehkä tässä iässä.)

Tää kesä on ollut puhdasta parhautta.

Parissa kuukaudessa opin kulkemaan kirkon salakäytävissä, avaamaan ovet ja sulkemaan ikkunat, puhumaan ilman yhtään paperia ja laulamaan iltalaulun aina ennen herran siunausta. Niin monta ihmeellistä luojan lasta, uskomattoman hienoja tyyppejä kaikki. Mun sanat ei riitä lähdön hetkellä.

Kuninkaallisen kesän päätteeksi tapahtui aivan huippu jatkisviikonloppu. Oli tankofutisotteluita, sumopainiviestiä, escape roomia saunan pukkarissa ja suppilautoja just ennen ukkosta. Yhdeksänkymmentä upeaa nuorta, parhaat kollegat ja huikeet jutut. Rakastan tätä, enkä halua mitään muuta niin paljon kuin tehdä tätä tulevaisuudessakin.

(Valkoista savua, meillä on piispa. Hän on kokenut ja lahjakas ja uskon, että hyvä.)

saari II

Toinen viikko saaressa oli valoisia iltoja, huonoa läppää, herkkyyttä ja syvyyttä, kiellettyjä puhelimia, hyviä kysymyksiä, loistavia pointteja, teatteria, improa, laulua, maailman kauneinta kappelia, musiikkia, naurua, hurjaa epävarmuutta, pari helpottavaa tuntia puhelimessa, uimavalvontaa, sinistä vettä, hukkuineita hammasrautoja, punaisen kirjan veisuja, suklaavanukasta, sämpylöitä, jääkahvia, raivokasta aliasta, kaksi iltaa nuotiolla, lettuja, vaahtokarkkeja ja makkaraa, patsaan pesua, auringonlaskuja ja hassuja laululeikkejä.

Oli aaltoja ja sinisiä laineita päijänteen rannassa (suppailkaapa lähemmäs, soutakaa jo rantaa kohti). Pohdittiin, miksei yhtymällä ole kahtakymmentä vesijettiä, miksei saa lähteä vastapäiseen satamaan ja kuka hyppää pelastamaan. Nää oli ne olennaisimmat. Sitten oli hurjan hyviä pohdintoja kaikesta maailmassa.

Leirin jälkeen posselappu ja sielu sydämiä täynnä.

Leiriltä paluu on joka kerran yhtä kamalaa, yllättävää ja voimakasta. Nukuin viiden tunnin päikkärit keskellä päivää ja ilta tuntui keskiyöltä. On vaikea vieläkin käsittää, että ei enää saareen ehkä koskaan, ei riparia ainakaan ennen ensi vuotta, mitä tämä on.

kuunnelkaa merta

Mä olen yrittänyt karata tältä todellisuudelta. Monta kertaa huomannut istuvani lautassa ja hyräileväni salaa. Linnasaari on mun maailman kakkoslempipaikka, jonne hsl kuljettaa mut ilmaiseksi ja vain tunnin neljänneksessä olen vapaa. 

Viime viikko oli ihan kiva: tentti oli hankala ja toivon ykköstä, fuksit valtasi kirjaston ja kaupungin kadut. Fuksit lauloi mulle viinasta, darwinista ja politiikasta, mä nauroin ja olin muka tosi fiksu kohta jo kandi. Niinpä varmaan, naurattaa. 

Musta tuntuu, että oon taas kipeä ja kurkkuun sattuu eikä ääni oikein ole normaali. Mutta siitä huolimatta istun siellä melkein aaltojen kasteltavissa, kaatosateessa ja merituulessa ilman lapasia. Yksi rakas tyyppi palasi pohjanmaalta kaupunkiin, me juotiin teetä, syötiin falafeleja ja kuunneltiin yhdeltä yöllä filosofiaa. Ja on ollut hirveän hauskaa. Huomenna on oikea arki ja syksy on mun lempijuttujen listalla aika kärjessä. It is well.

Uutta viinii

Yhtenä perjantaina pakkasin autoon liikaa (ja liian kesäisiä) vaatteita ja ihan sikana ruokajuttuja. Me paettiin Karkin kanssa keski-suomen sateiseen viikonloppuun. 

New wine oli täynnä rakkautta. Täyttä rakkautta huolimatta märästä taivaasta, joka valui meidän päälle ja teltan katon läpi makuupussiin asti. Teltan pystyttäminen kaatosateessa oli hankalaa, märät vaatteet ja vettä kengissä laskivat iltaa meidän päälle painavaksi, sateinen seutu ja harmaat fiilikset. Mutta samalla mun ympärillä oli niin lämmin tunnelma, suuri Jumala, tuttuja kasvoja joka suunnassa ja paljon ylistystä sydämessä. Oli niin helppoa kuulua joukkoon, jossa hymyillään. Vaivatonta kävellä juhlatelttaan, halata nauravia kasvoja ja kohottaa katse ja kädet laulun ylle.

Kietoiuduin äidin punaiseen sadetakkiin ja makuupussiin, kun väsytti ja sydämen valot uhkasivat himmetä. Mutta aina oli Jumala, joka otti syliin ja sanoi, että hei, tää märkä maa ei ole teidän lopullinen kohde eikä olosuhde ole vankila. Jumala joka sanoi, että sä saat levätä. Ja ne sanat jäivät sieluun resonoimaan. 

Lauantaina näin auringon ja sen valo kasvatti mussa kesää. Mun sydän pumppasi happea rytmikkäämmin kuin koko kuussa, se unohti ajoittaisen kesäallergian ja nauroi. Ja täynnä rakkautta, täyttä rakkautta kolme päivää. 

aurinkoliisapäivät

Mä herään 5.45 ja tukehdun keltaiseen pölyyn jo pyöräillessäni 6.48 sisään hautausmaan rautaporteista. 7.06 kuljetan haravaa tai ruohonleikkuria ja tukehdun valoon. 15.30 leimaan itseni ulos ja pää painaa, kädet nukkuvat ja varpaat kiemurtelee kengissä. Mikään osa minusta ei ole luotu puutarhuriksi, mutta kerään motivaatiota lounaasta ja valosta, joka aamuisin satuttaa silmiä.

Mä en ole yksin.

Kolme viikkoa, kaksitoista viikkoa jäljellä. Vuosi sitten mä olin riparilla, joka on muistoissa kultainen, vaikka puuvärit lensivät. Joka toinen päivä mietin, miksi ja joka toinen alistun tähän aurinkoon. Tänä kesänä työ ei ole syy olla onnellinen, mutta onneksi on paljon muuta. 

Rakastan koiranputkia ja suunnitelmia, rakastan peltoja ja busseja, rakastan. 

Ja vaikka en oikein tiedä, mitä teen elokuussa, vaikka tekisi mieli lähteä botswanaan tai ostaa lentolippu tai hypätä junaan. Vaikka tekisi mieli rakastaa lujemmin ja lähteä pois ja muuttaa suunnitelmia. Mä olen yhä paikallani, vaikka ei se välttämättä ole mun paikka. 

Ja niin, Jumala on niin hyvä. Ja parhaat jutut tapahtuu silloin, kun mä en edes muista yrittää. 

sommartiden

Toinen yliopistovuosi oli täällä hetken ja meni niin nopsaan. En oikein juhlinut kertaakaan, haalarihengasin ehkä kahdesti ja olin välillä tylsä. Mutta tutustuin innolla uusiin tyyppeihin ja uusiin juttuihin, leikin toimitussihteeriä ja vastuullista vastaavaa, vastasin joo huomattavasti useammin kuin sen kääntöpuolen.


15.5.

Käsken sydämeni lyödä jälleen, ja jos käsken sitä tarpeeksi, se lakkaa juoksemasta vääriin suuntiin.

Viimeinen essee on roikkunut luvattoman kauan avoimena tiedostona. Sanan tai pari tiputan siihen silloin tällöin, ja viimeisenä iltana kirjoitan kai paniikissa loput. Mutta periaatteessa on loma ja olen tehnyt tosi lomaisia juttuja: syönyt jätskiä aika paljon, kävellyt auringossa ja jättänyt takin kotiin. Lukenut Raamattua kallioilla ja kosken rannassa, syönyt enemmän piknikviltillä kuin sisätiloissa, avannut ikkunan vaikka sisään puhaltaa keltaista pölyä. 

Ja mulle kuuluu ihan hyvää, tai parempaa kuin pitkään pitkään pitkään aikaan. Oikeesti olen ollut aika onnellinen. Musta tuntuu, että kuulun tähän kaupunkiin ja kuulun mun kotiin ja seurakuntaperheeseen. Mulla on tarpeeksi aikaa, enkä osaa olla luottamatta, että syksystä voi tulla hyvä. En jaksa enää pelätä. 

Kotikotiviikonloppu äitienpäivän tienoilla oli parasta hetkeen. Tulin niin onnelliseksi huoltoasemalla vietetyistä yötunneista, autoista, joissa on viisi paikkaa ystäviä ja illoista punatiilitalolla, että hirvittää ajatella, että joskus on viimeinen kerta. Kuitenkin aina on onni palata myös kaupunkiin. Olen oppinut, että täälläkin on iltoja ja öisinkin jo pari vuotta vanhoilla ystävillä on nimet. 

20.5.

On onnellisia päiviä. Oon niin kiitollinen.

Olen taas hautausmaalla, niin kuin kaksi vuotta sitten ylppärikeväänä. Herätys on 5.45, mutta aurinko on ylhäällä ennen mua. Tuntuu niin aikuiselta laittaa ruokaa niin usein ja niin fiksusti. Siellä on kahdeksan tuntia aikaa ajatella ja rukoilla, harrasta haravointia. Ja ajattelen niin paljon, että välillä se on hankalaa. Mutta mä uskon, että jotain hyvää tapahtuu.

Hassuja juttuja on törmäillä tyyppeihin metrotunneleissa, kirppiksillä ja kahviloissa, lukea ja itkeä, koska jonkun sanat on niin syviä ja hyviä. Oon hullun innoissani kaikesta uudesta, sometiimin jutut herättää hymyä aivoissa ja mä tiedän, kelle mä kuulun.

de bästa

 

Mulla oli hyvä vappu. Kaikista ennusteista ja aiemmista vuosista huolimatta oli tosi hyvä, yllättävä ja kaunis kevätjuhla. Paljon oli perusarkea eli seurakuntahengausta niinkun aina, mutta se oli kanssa tosi tosi hyvää aikaa. 

Oon tyytyväinen, että vastasin joo maailman randomeimpaan ehdotukseen. Niinpä lauantai myytiin vappupalloja (leijuvia minioneja, kiiltäviä muumeja ja prinsessoja) hullun kovaan hintaan k-kaupan pihalla. Eihän siitä nyt oikeasti kovin paljon rahaa saanut, ja keskustelujen syvällisyys lähestyi miinusasteita, mutta en myöskään kadu. 

Sunnuntaina heräsin kuudelta ja olin puol kympiltä siivoamassa mun toisessa kodissa. En tiedä, miksi tulen siitä niin iloiseksi, mutta hyvä näin. 

Kevätretkihetki Ullanlinnanmäellä oli väsynyt, mutta ihan onnellinen. Oli ihana piknik-sää ja liikaa ruokaa, sekä kaksi parasta. Just ja just mahduttiin ratikkaan ja auringossa oli paikka meille. Vaikka iso osa ajasta oli yhtä haukotusta ja saippuakuplat puhkesi lakkeihin ja laseihin, mua nauratti. 

Puistosta päädyin takaisin suhelle, ja oli hyvä kerrankin vain olla ilman keltaista lappua kaulassa. Väsytti hirveästi, mutta niin paljon, että jo vähän liikaa. Niinpä illalla istuin vahingossa aika myöhään burger kingin tekonahkasohvalla, syötin mun ranskalaiset muille ja mietin, ettei mikään muutu ja joskus se on parasta!

Safe to shore

Huhtikuussa nimitin itseni aakakkoseksi ja sen jälkeen olo on ollut hämärämpi kuin koskaan. Helpottaa, ettei tarvitse enää miettiä, kun se on sanottu ääneen. Ja samalla valkoisesta kauluksesta tuli isompi ongelma kuin ikinä, vaikkei se muka enää kosketa minua. On listattava sadalla eri tavalla, miksi ei ja mietittävä, että mikä ihme tämä juttu oli. Siunattava kuviteltu kutsu siistiin hautaan, kun siihen juuri mua ei kutsuttu.

Huhtikuussa haaveilen yhä siitä, ettei kaikki menisikään niin järjestyksessä kuin aiemmin toivoin. Olisi kiva tehdä jotain kivaa joskus. Vaikka kaikki on ihan hämärää ja liian sekavaa, samalla mahdollista ja silti niin kaukana. Eikä missään mun unelmissa ole mitään järkeä.

Huhtikuussa Jumala on ollut ihan ihmeellinen, mutta siitä huolimatta sanon, että hukun. Ei ole aikaa ajatella muuta kuin itseä. Ei ole aikaa eikä ole voimia. On vaan mä ja mun viikot ja mun, näin ei saisi olla.

Kun kuitenkaan tässä hetkessä ei periaatteessa ole mitään hätää.

Huhtikuussa laulan ja tanssin:

You are the peace in my troubled sea

My lighthouse, my lighthouse
Shining in the darkness. I will follow You.
My lighthouse, my lighthouse
I will trust the promise.
You will carry me safe to shore.

My lighthouse - Rend Collective

linnasaari osa aika mones

Yhtenä perjantaina väsyin elämään ja kamalasti ajattelematta kävelin lauttaan ja kiipesin kannelle turistien viereen. Tämä kaupunki ja elämä ärsytti ihan hirveästi ja katsoin merelle ja se sanoi, ettei siellä. Ja kohta mä olin auringon lapsi. Ihan hetken maailma oli niin auki ja kun se kaikki oli niin turhaa ja samalla niin ihanaa.

Kävellä valleilla ja tuijottaa aaltoja, olla näkemättä rantaa, olla harmaa ja valoisa samaan aikaan, hymyillä yksin ja nauraa lokkien kanssa. Sieltä näkee kaupungin niin turvallisen kaukaa, että se on kaunis.

Ei ollut ollenkaan tarpeen käydä taas linnasaaressa. Ja samalla mikään muu ei ollut niin hyvä. Tää on melkein uusi Naantali, vaikka puutalokaupunkia ei korvaa ihan mikä tahansa. Ja vain viisitoista minuuttia merta mun ja auringon välissä. 

Hullun hyvä viikko

On ollut ihan hullun hyvä viikko. Parempia päiviä kuin yksikään koko keväänä.

Se johtuu eniten varmaan siitä, etten ole tehnyt mitään, mihin liittyisi teologia. Ja toiseksi eniten siitä, että aamuisin paistaa aurinko. Ja kolmanneksi eniten siitä, että oon sanonut joo jokaiseen hyvän ideaan, vaikka kello olisi jo yli yhdeksän. 

Päiviä käärinliinanäyttelyssä ja kivikaduilla. Iltoja kauniissa kodeissa, lentoasemalla, lähijunassa vieraan brasilialaisen vieressä, ystävän saunassa ja punatiilitalolla. (Jos Jeesus olis tullut Suomeen, olis varmaan ollut viimeinen saunailta.) Tortilloja, kissankuvia ja the passion of the christ. Voi vitsi, miten ikävä mulla on ollut kotikuntaa ja tiilitaloystäviä. Voi vitsi, miten hyvältä tää nauru tuntuu keuhkoissa parin kuukauden jälkeen.

Maanantaina olin yksin ja leivoin brownieita, että olisi vielä yksi päivä ennen ikäviä yliopistoajatuksia. Hullun hyvää aikaa.

Mä pelkään vaan koko ajan, että milloin tää kaikki pättyy.
Mutta ei ainakaan vielä, ei saa!

maaliskuu onnea täynnä

Rakastan linnasaarta ja aamuja. Siitä huolimatta, että nykyään uskallan poistua peiton alta huomattavan harvoin ihan oikeasti aikaisin, arvostan rauhallista aamukahvia ja kirpakkaa aamuilmaa enemmän kuin synkkää yötaivasta. Linnasaaressa illat ja aamut ovat kyllä molemmat kauniit, ne kannattaa kokea varmaankin vielä vähän useammin.

Rakastan:

valoa valoa valoa

palveluvuoroja, joissa naurattaa
rohkeutta tulkata ylistysbiisejä englanniksi
ja jutella vaikka kenelle
tuttuja kasvoja väkijoukossa, lievää hysteriaa

iltoja onnea täynnä, repeilevää naurua
pannukakkua ja kermavaahtoa
hulluja kertomuksia elämästä, hullun hauskoja suunnitelmia

kirjamaailmaa, johon uskaltaa palata jälleen
chai-teetä, jota vihdoin löytää prismasta

rakastan niin paljon.

Ah aurinkoo

Tykkään auringosta, koska näen kaiken sen valossa ja se kaikki on kaunista. Bussin ikkunassa on valoa ja sitä on vielä illalla, kun kävelen kotiin päin. Parasta! Valossa diakonian historia ja Lutherin ajatukset liusuvat aivoihin hitaasti, mutta todennäköisesti. Valossa näen tämän kauniimmin ja olen hetken ihan rauhassa.

Kirjoitin heprean tenttiin ulkomuistista Raamattua. Kuinka Jumalan kuvaksi hän heidät loi, hän loi heidät. Ihan itse ja kovin tarkkaan. Mitähän se tarkoittaa?

לַֽיהוָ֔ה  

Olen Herran oma. 

Ilta pimenee ja kasvatan ripari-ikävää. Millä siitä pääsisi, kysyy nimemrkki ripaririippuvainen N:nnen vuoden seurakuntanuori ja yhden kesän teologi. Ilta pimenee ja huolet paisuu, mutta tunnistan sen, että valo valtaa tilaa ja se tekee parasta. 

Syön lähinnä vuohenjuustojuttuja ja suklaata, rikoin tietoisesti paastoa, koska väsyttää. Kaikesta huolimatta asiat ratkeavat ja aurinko tuli sieluun, valo tuli ja täytti ja pimeys ei saa mitään valtaansa. Aamen.

Saamme periä valtakunnan

Minulle päivät ovat suikaleita paperilla. Kuuntelen, laulan ja hyräilen jatkuvaa iloa, mutta samalla jalkani vievät kauemmas. Nämä paperit ovat niin täysiä, maljani on jo särkymäisillään, enkä halua heittää mitään hyvää hukkaan.

Suoritan ja samalla nautin tästä. Aamulla kirjoitin käyttiksen esseetä, enkä tajunnut tekeväni velvollisuutta, kun oli niin kivaa. En muistanut tulevia opintopisteitä Kelan paperissa, mun aivot teologiasumussaan olivat vapaat ja sidotut vain mielenkiintoon. Vasta kun pääsinkin valittamasta.

Opin, että luennolla voi tehdä toisen aiheen läksyjä. Opin, ettei kukaan huomaa mitään. Opin lusmuksi luistajaksi ja käymme unicafe-keskusteluja siitä, kuinka paljon pitää osata. Ei paljon.

Ja niin minä istun puoli tuntia ennen kirjaston sulkemista sen kuudenteen kerrokseen, polvistun historian miesten juureen ja rukoilen, että löydän kirkkohissaesseen lähteen. Otan ensimmäisen kirjan ja Laestadiuksen kirjeen på svenska. (Lopulta lähde ei saakaan olla se kirje på svenska, koska herätysliikkeistä ei kuulemma ole tarpeeksi hyvää tutkimusta.) Ja olen kirjastossa jälleen seuraavana aamuna, hyllyn takaa hymyillään toisillemme, kaikki vähän viimeisellä hetkellä havahtuneina maailmaan. Lopulta löydän lähteeni, kahta tuntia ennen kuin on myöhäistä.

Ihmeellinen rauha hiipi aivojeni pohjalle, kun sanoin ääneen koti. Sen jälkeen ei ollut tilaa seikkailulle, oli rauha ja vakaus.

Kissan ja Karkin kanssa hylättiin heprea ja käyttis ja ajettiin bussilla ohi kauniiden talojen. Matkan päässä oli seikkailu, me kiivettiin puissa, verkoissa ja valjaissa, roikuttiin köysissä ja heilahdeltiin liaaneilla parin metrin korkeudessa. Oli niin hauskaa, minä nauroin niin kuin lapsi ja olin niin hetkessä. Korkeella jossain maan yllä.

Kaikki, joita, henki johtaa saavat nimen lapsi Jumalan.

En siis enää ole orja, vaan lapsi Jumalan. 

Me huudamme Abba, isä.

Hetki kaikkein kaunein

Perjantaina me eksyttiin Ruusun kanssa, kun ei osattu leiripaikalle. Huomattiin punainen tonttulakki, joka oli oikean tien merkkinä, mutta ajettiin ohi parkkipaikasta hups. Vasta kun oltiin ajamassa pensaaseen soitettiin paniikkipuheluita Pinkille ja päästiin perille.

Partiokämppä oli maailman varmasti upeimman maiseman rannalla. (Se lampi oli vaan pieni pisara maan pehmeässä kuopassa. Siitä heijastui kaikki huikeus, mitä Jumala on luonut. Heijastui taivas ja mustat puut yön valossa.)

Meillä oli aikaa viiskymmentä tuntia. Viiskymmentä tuntia pitää leiri, joka pakeni vastaanottokeskusta varapaikkaan. Viiskymmentä ihan parasta tuntia keitellä makaroonia, sulattaa paljon kynttilöitä ja puhua loisteesta. Viiskymmentä tuntia, joiden aikana nauroin hyvää naurua, vastasin mitä kuuluu ja puhuin syviä.

Kaksi nuotiota, kaksi hartautta, jumis ja medis, yhden kivan tyypin opetus. (Meillä on niitä kivoja, jotka ajaa meidän perässä keskelle metsää puhumaan sanaa ja myöhästyvät kalareissulta, jos meillä on puhuttavaa. Vaikka se on vaan niiden työ, ne tekee niin yllättävän huikeasti hurjan paljon.) 

Aika paljon ruokaa, kolme ruokavuoroa. Kymmeniä paahdettuja vaahtokarkkeja. Sata palaa sinistä suklaata. Sulaa suklaasamettia ja banaania. Kattiloita ja liekkejä, ihan itse tehtyä ruokaa. Itse tehty elämä. Itse tehty viikonloppu. 

Meillä oli ihana viikonloppu, rennot perjantaista sunnuntaihin, valoisia tunteja ja myrskärein valaistuja, Loistettuja sanoja jokaisessa suussa. Onnea on vaan istua portailla laulamassa liiankin tuttua kirjaa, pumpata kaivokylmää vettä ja pyöriä yhteisellä laverilla omassa makuupussissa. Onnea on yhteinen kolmen päivän eräarki, sellainen henki. 

Pitkästä aikaa pitkä sauna, hullua naurua silmät rypyssä, lauluja metsän keskellä, lauluja oikeilla ja väärillä sanoilla. Suloinen muisto monen vuoden takaa tiilitalolta, suloinen toive tulevista illoista. Suloinen elämä ja yhteys, nämä ihanat.

Tästä tuli sata kertaa parempi kuin kuvittelin.

De vackra sidorna av det här livet

Sunnuntai oli aurinkoinen markkinapäivä, valoisa kirkonkylä ja kivat kaverit. Punatiilitalon punapatjaisella teltalla tuli istuttua varjossa hetkiä toisensa perään. Syötyä karjalanpiirakoita, kerrottua randomeimmat kuulumiset rastapäälle, esiteltyä niille mun vanhemmat, kun sattuivat paikalle. (Näyttivät ihan samalta, hoki kirkkohistoriapappi. Rastapää hihitti tosi väsyneenä ja pomppi ympäriinsä keltaisella jumppapallolla.)

Kirkkovenesoutu oli ihana myös, katsella veden pärskettä, valkoisia pisaroita, väritöntä massaa. Kuinka järvi niin kuin tanssi airojen keskellä, tahtiairojen rytmissä. Kuinka järven keskellä kellui sauna ja maailma oli samalla tuttu ja tuntematon. Absurdi elämä parhaimmillaan, sellainen päivä josta ei halunnut karata.

Markkinakojujen keskellä voi vaan kadota osaksi joukkoa, joka asuu täällä.

Sunnuntaina tehtiin kesän kolmas linnasaariretki, maanantaina yskin kamalasti ja tiistaina nousi lämpö. Ihan paikallaan oli olla vaan ja ehtiä lukea kelta-violettikantista kirjaa ajankohtaisesta. Tuntea itsensä tosi fiksuksi ja lukea toista suurperheiden arjesta. Ihan kuin tämä mua koskettaisi, tuntuu hyvältä tietää ja aavistaa.

Olen suunnitellut syksyä, kalenteri on oikeastaan aika ahdas jo. Mutta silti olen aika rauhallinen sen suhteen. Aion kovasti, saan paljon, haluan tänä syksynä ihan hirveästi. Oikeasti oletan olevani aika paljon kotona, vaikken yhtään vakituisessa osoitteessa, paitsi kellon nurjalla puolella. 

Tätä sydämeni kaipaa

Kaivoin kaapin nurkasta vihreäruutuisen matkakassin, jota en ole käyttänyt koko kesänä. Ja siellä odottivat urheiluliivit ja sateenvarjo. Ei ole muka satanut (tai siis olen tanssinut siellä ilman suojaa), enkä ole näköjään jaksanut jäätelön syömiseltä ja koiran halailulta paljon liikkua. 

Täytettyäni laukun vaatteilla ja kirjoilla muutin itseni ja tavarani takaisin kaupunkiin. Täällä on ystävät. Täällä maailma on yhtä juhlaa ja musiikkia. Pimenevässä lauantai-illassa näin Kiinan kansallisbaletin ja (kritisoidun) poliittisen tanssin. Sen Maon sijaan minä keskityin kyllä ikävöimään korkeita hyppyjä ja tasaisia triploja, oi. 

Olen nukkunut auttamattoman vähän ja syynä on vain oma tyhmyys: huoltoasemaillat ja yöt mustilla teillä erivärisissä autoissa, sängyssä ympyrää hyörivä koiralapsi, myöhään katsellut juhlavalot ja mustatukkaiset lentävät kiinalaistanssijat ja kirjat ja heprean kirjaimet, joita Ruusu lukee keittiössä. (en haluu hepreaan. Kuka muka oppii sellaiset kirjaimet, jotka näyttävät keskenään samalta, mutta eri käsialoilla ihan eriltä?)

Oli ihan paras hetki sunnuntai-iltana. On ollut ihan hirveä ikävä. 

Sittemmin olen:

mennyt kauppaan ainakin neljä kertaa aurinkolasien takia, mutta
ostanut uudet ja superhienot urheilupöksyt ja
maailman ihanimman mekon, johon
    kertakaikkiaan en voinut vastustaa rakastumista ensisilmäyksellä, mutta
koska se oli fidan se oli melkein eettistäkin

addiktoitunut pahasti värityskuviin, joita
olen värittänyt punatiilitalolla, kun
istuskelin yhtä turhaa päivää puhumassa seurakunnista
ja nyt on omassakin repussa värityskirja


Sellaista elämää, loma-arkea ja valoisia kasvoja.

Onnellista uimavettä

Sunnuntaina mummulassa syötiin marjakakkua, suklaakakkua ja omenapullaa, ja illalla pyöräilin veden rannalle. Ja melkein joka ilta siitä lähtien. 

Kirkasvetinen lampi tuntuu vähemmän kylmältä kuin koskaan. Lapset räiskyttävät keskenään, punaiset pukukopit on hiljaa, kaikki on jotenkin valmista. Vesi on niin ihme. On niin äärettömyys kellua pisarassa, joka on asettunut maan pintaan. Suuressa pisarassa, jonka maa itkee itsestään. Lähdelampi. Kylmä, kirkas ja vakava.

Ja sitten pyörän selässä maailma on taas yksi tuuli. Kultaiset heinät ja vihreät kaistaleet tien reunoilla. Saa toivomaan ikuista kesää ikuista valoa ja aukeutta. Mutta vain siinä, koska syksy on oikeasti aika ihana. Ja elokuu on melkein syksyä.

Vaikka mun syksystä tulee hyvin täysi, hyvin kiireinen ja hyvin vahva. Hyvin toiminnallinen, elävä ja vauhdikas. Vaikken tiedä, ehdinkö lukea yhtään kivaa kirjaa (tai yhtään kokonaista tenttikirjaakaan). Vaikken osaa vielä kuvitella, missä välissä pesen pyykit ja pakkaan, miten selviän heprean ja kaiken. Silti mä odotan onnellista syysvaloa. 

Ja vaikka toivon välillä ikuista kesäelämää ja auringon kappaleita, on elämä muualla kuin veden varassa joskus hidasta ja tylsää. Odotan yliopistoarkea, kaupunkirakkautta, ulisevia metroja, ystäviä, ratikoita, mun seurakuntayhteyttä hämärissä kirkoissa, suuria kirjastoja, kivikatuja ja kaupunkiääniä.

Kuuntelen järjestyksessä maata näkyvissä -artisteja, jotta osaisin parit sanat ja jotta tietäisin, mitä ympyröin värikkäästä vihkosta joskus marraskuussa. Niin pitkällä syksyssä unelmani ovat. Elän tulevaisuudelle, elän suunnitelmalle.

Oi syyskesä, rakkaani elokuu.

Sut luotiin nousemaan

Vietin yhden kaupunkiturismipäivän: oli hassua astua ulos bussista, tuttuun mutta kaukaiseen kivikaupunkiin. Istuin keskustelemassa unicafessa, istuin lukemassa kirjaa tuomiokirkon portailla. Kävelin katuja ristiin auringon kanssa, annoin sen maalata mun kasvoille valon pisaroita ja pärskyttää aivojen täydeltä tätä elokuuta. 

Mun elämä on oikeestaan aika siistiä, mutta sen tajusin vasta, kun huomasin muutoksen. Vasta kun joku mainitsi aiheesta.

Mun aivot on täynnä sanoja, silmät täynnä värejä. Mun korviin laulaa Pella ja Mikaveli ja saa uskomaan uudestaan. (Kirjoitan kalenteriin epälyistä huolimatta MNF ja perään monta sydäntä) Kirjoitan enemmän vapaita sanoja, on kolme viikkoa aikaa olla vapaa, mä muistan. Innostun hurjasti ensi vuoden kesäkuusta, vaikka edellinen on hädin tuskin kuollut kalenterissa.

Ja alan uskoa, että unelmat ja ajatukset toteutuvat, kun niille antaa syksyn listoissa oman arvokkaan kohtansa. Listahirmuilu on suotavaa, pystyn kyllä, minut on luotu pystymään. Kirjoitan uudella voimalla, kerron ja toivon, käytän hyviä sanoja.

Sain käteeni puhtaan kalenterin puhtaat sivut (vaikka syysviikonloput olen jo täyttänyt marraskuulle). On sanomattoman suloista suunnitella, on suunnattoman tuntuista tietää, missä on oranssiin aikaan. On sanomattoman suloista odottaa ja tietää, mitä yliopisto tarkoittaa. On suloista, että arki tarkoittaa kivan kuuloisia kursseja (ja pahan kuuloista hepreaa).

Sut luotiin nousemaan
valossa kulkemaan
sä olet vapaa

valossa

Sä olet lopulta
kokonaan valossa

Tämä on kiva kesä. Maailma on täynnä valoa, mansikoita, koiran tassuja ja viljan tähkiä.

Meillä oli kiva konfis, 16/26 kutsua rippijuhliin, mikä on aika todella huikea luku. Mun huoneen nurkassa asustaa seuriksen kitara ja lenkillä pohdin, unohdettiinko me kaveripojan huppari sakastin vihreille tuoleille. (todennäköisesti joo, mitäs jätti sen leirikeskuksen naulakkoon) Mun työ mun kotona on joskus niin elämää kotona, etten kestä.

Mua vähän väsyttää, mutta viiden päivän päästä alkaa seuraava leiri.

Sanoja mun aivoissa:
oranssi
lähetys
aamukahvit ja hesari
juhlat, juhlaviikot, yöt
Matteus
olet tässä
musiikillinen yliannostus
syksy, oi syksy

Sä olet lopulta
kokonaan valossa