Onnellista uimavettä

Sunnuntaina mummulassa syötiin marjakakkua, suklaakakkua ja omenapullaa, ja illalla pyöräilin veden rannalle. Ja melkein joka ilta siitä lähtien. 

Kirkasvetinen lampi tuntuu vähemmän kylmältä kuin koskaan. Lapset räiskyttävät keskenään, punaiset pukukopit on hiljaa, kaikki on jotenkin valmista. Vesi on niin ihme. On niin äärettömyys kellua pisarassa, joka on asettunut maan pintaan. Suuressa pisarassa, jonka maa itkee itsestään. Lähdelampi. Kylmä, kirkas ja vakava.

Ja sitten pyörän selässä maailma on taas yksi tuuli. Kultaiset heinät ja vihreät kaistaleet tien reunoilla. Saa toivomaan ikuista kesää ikuista valoa ja aukeutta. Mutta vain siinä, koska syksy on oikeasti aika ihana. Ja elokuu on melkein syksyä.

Vaikka mun syksystä tulee hyvin täysi, hyvin kiireinen ja hyvin vahva. Hyvin toiminnallinen, elävä ja vauhdikas. Vaikken tiedä, ehdinkö lukea yhtään kivaa kirjaa (tai yhtään kokonaista tenttikirjaakaan). Vaikken osaa vielä kuvitella, missä välissä pesen pyykit ja pakkaan, miten selviän heprean ja kaiken. Silti mä odotan onnellista syysvaloa. 

Ja vaikka toivon välillä ikuista kesäelämää ja auringon kappaleita, on elämä muualla kuin veden varassa joskus hidasta ja tylsää. Odotan yliopistoarkea, kaupunkirakkautta, ulisevia metroja, ystäviä, ratikoita, mun seurakuntayhteyttä hämärissä kirkoissa, suuria kirjastoja, kivikatuja ja kaupunkiääniä.

Kuuntelen järjestyksessä maata näkyvissä -artisteja, jotta osaisin parit sanat ja jotta tietäisin, mitä ympyröin värikkäästä vihkosta joskus marraskuussa. Niin pitkällä syksyssä unelmani ovat. Elän tulevaisuudelle, elän suunnitelmalle.

Oi syyskesä, rakkaani elokuu.