De vackra sidorna av det här livet

Sunnuntai oli aurinkoinen markkinapäivä, valoisa kirkonkylä ja kivat kaverit. Punatiilitalon punapatjaisella teltalla tuli istuttua varjossa hetkiä toisensa perään. Syötyä karjalanpiirakoita, kerrottua randomeimmat kuulumiset rastapäälle, esiteltyä niille mun vanhemmat, kun sattuivat paikalle. (Näyttivät ihan samalta, hoki kirkkohistoriapappi. Rastapää hihitti tosi väsyneenä ja pomppi ympäriinsä keltaisella jumppapallolla.)

Kirkkovenesoutu oli ihana myös, katsella veden pärskettä, valkoisia pisaroita, väritöntä massaa. Kuinka järvi niin kuin tanssi airojen keskellä, tahtiairojen rytmissä. Kuinka järven keskellä kellui sauna ja maailma oli samalla tuttu ja tuntematon. Absurdi elämä parhaimmillaan, sellainen päivä josta ei halunnut karata.

Markkinakojujen keskellä voi vaan kadota osaksi joukkoa, joka asuu täällä.

Sunnuntaina tehtiin kesän kolmas linnasaariretki, maanantaina yskin kamalasti ja tiistaina nousi lämpö. Ihan paikallaan oli olla vaan ja ehtiä lukea kelta-violettikantista kirjaa ajankohtaisesta. Tuntea itsensä tosi fiksuksi ja lukea toista suurperheiden arjesta. Ihan kuin tämä mua koskettaisi, tuntuu hyvältä tietää ja aavistaa.

Olen suunnitellut syksyä, kalenteri on oikeastaan aika ahdas jo. Mutta silti olen aika rauhallinen sen suhteen. Aion kovasti, saan paljon, haluan tänä syksynä ihan hirveästi. Oikeasti oletan olevani aika paljon kotona, vaikken yhtään vakituisessa osoitteessa, paitsi kellon nurjalla puolella.