Viimeisinä arjettomina aamuina. On ihanaa pukea takki, kun menee ulos vain postilaatikolle. On ihanaa, että syystuuli puhaltaa hiuksiin niin lujaa. On ihanaa, että metsä on kevyiden pisaroiden peitossa, että koiran kuono heijastuu lätäköstä. On ihanaa.
Punatiilitalolla tulee syksy, tanssitaan hiljaa saraste, kuullaan yllättävän kivat sanoitukset. (vapaa ja vahva, vahva) Yksi sunnuntai on viimeinen vapaa, mutta minulla on Eva ja Manu, jotenkin huikea hetki ja puistokonsertti. Musta tuntuu, että mä elän, vaikka taivas kastelee maan ja mun repun. On todella suhekaverit, vaaleat hiukset sai nimensä, mä tiedän kelle mä kuulun.
Ja maanantainen avajaisintoilu tekee arjen: haalarimerkit, randomtuttavat ympäri kaupungin, porkkanajätski, toveripiknik ja kesänraskas kahvakuula.
On oikea syksy, sataa vettä ja tämä kaupunki on harmaa, sulkee minut arkeensa. Katselen meidän fukseja lämmöllä, kuin vanha jo olisin, vaikka ihan tietämätön oikeasti itsekin. Unicafessa nauran kissan ja karkin kanssa pari tuntia, vaikkei olla nähty.
Meillä on hullunkurinen systiksen luennoitsija. Se puhuu enkeleistä ja yksisarvisista samassa lauseessa, sillä on tumman puvun sijaan Linkin parkin paita ja se sanoo, että sillä on dataa sen vaimon rakkaudesta. Meillä on vihdoin käyttistä ja iloitsen suuresti, tämä on mun, hymyilen luennolla. Meillä on ihan täyttä hepreaa. Jälleen opetellaan uudet aakkoset, ollaan alakoulutasolla, muttei enää olekaan niin hauskaa kuin vuosi sitten. Ei sellaista intoa ja uutuuden viehätystä outoihin aakkosiin, kun luulen ne melko turhiksi.
Ja onnen keskellä mietin niin kovasti kuitenkin:
Missä mun koti on?
Saanko mennä ihan oikeasti minne tuntuu?
Voiko sellaista kuin kirkko pettää niin kun ystävää?
Mutta yhä kaikissa kodeissani lauletaan Immanuel ja silloin tiedän, että tämä kaupunki on hyvä, tämä paikka on hyvä, mä olen tässä ja se on hyvä. Nyt kuinka kiittää voin, en voi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti