Tässä mä istun mun elämässä, lusikoin jäämansikkarahkamaitomössöä ja luen ystävästä yllä pilvien ja matkalla kaukorannikolle. Hei sitten ystävä mä toivotan ja mitein, josko mustakin olisi. Jonakin päivänä olisi, mietin kakkosvuoden orientaatiotilaisuudessa. Jonakin päivänä tiedän, mitä haluan.
Musta tuntuu, että mun koti on busseissa, junissa, metroissa ja asemilla, joissa olen olemassa vain väliaikaisesti. Kaikkialla ympärillä lukee stop (napeissa, joita painaa), mutta mä en pysähdy. Ja niin hengästyttää vähän. kun en ole mikään maratoonari. Viihdyn kyllä väliajoissa, vaikka myöhästynkin koko ajan oikeista (ei ole minun tapaistani ja se harmittaa paljon).
Juoksen, juoksen, juoksen mun elämää. Hyvää kiirettä, hoen ja pohdin, josko hitaampikin arki kuitenkin riittäisi. (Mutta kun mä haluan niin paljon.)
Ravistelin kaupungin taas viikonlopuksi pois musta, kun villakoira hyppi riemuaan sohien kotona vastaan. Kävin ripariennakossa vetämässä leikkejä ja lausumassa pari rukousta, hokemassa nimeä ja että toista vuotta teologiaa, aikuinen juu. Suhteellisen meduusaa, harvoinpa enää itken messussa millekään, mutta nyt.
Illalla vastasin nauraen joo, kun kysyttiin käynkö usein täällä.
Ja mä päätin, että oon vihdoin kotona. Kun huomasin, etten enää ollut yhtään uusi, vaan se, joka oli kauiten laulanut valkoisessa kellarissa. Olin se, jolla oli vähiten kysyttävää, se joka tunsi parhaat julkisen reitit. Koska oli käynyt niin monta kertaa. Arvelen, että tämä vähentää kiireen tuntua, kun kotia ei yleensä aikatauluteta kalenteriin. Tämä päätös tuntuu hyvältä, vaikka epäilen sen järkevyyttä vielä. Ihan sama.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti