mahti

Mahtimessu ja sen saarna perjantai-iltana punatiilitalolla. Yhtenäkään päivänä sitä ennen en saanut aivojani irti Jeesuksen jumalallisesta voimasta, evankeliumitekstin sanoista, rakkaudesta. Koko viikon jokaisena aamuna, kun seisoin viimassa juna-asemalla, sanoin ääneen, että tää on ihan tosi huono idea, miks annatte mun saarnata. Kokeeksi ääneen maailmalle, harjoitukseksi, jotta voisin tunnustaa rastapäälle ja parrakkaalle nuortenillan aluksi. Ehkä Ruusullekin, kun se taiteili diaesitystä messuun. Mutta sitten aina ajattelin, etten saa, pitää nyt tehdä loppuun, kun kerran sanoi haaveen ääneen. Eikä kaikki nyt yhdessä saarnassa riipu.

ja se oli oikein. 

Kun kannettiin patjoja kirkkosaliin, violetit diat screenillä, bändi hiljaa lavalla, alkoi hymyilyttää. Istuin vähän aikaa kädet auki silmät kiinni askartelukaapissa, hoin Jeesusta ja toivoin, mutta sen jälkeen olin tavallaan iloinen, innoissaan ainakin. Helgan kanssa me lukitsimme itsemme sakastiin ennen messun alkua ja sellaista hassua, ääni värisi, hämmensi, mutta silti. Ihan oikeasti me teimme jotain, Tähti näytti onnelliselta lavalla, oli kaunista. Paras oli ihan tuntematon ihminen, aikuinen nuortenmessussa, joka halasi ja sanoi mieletön saarna, kiitos. Ihan parasta, kiitos. Illalla en saanut unta.

Todellakin, sinä yönä nauroin.

Ja muutenkin, on ihan iloista. Käytiin yhden ystävän kanssa opkolla. Oli niin kuin punatiilinuortenillat, paitsi, etten ollut vanha. En oikein tiedä siltikään, mutta olen täällä. Söin ihan parasta ruokaa ja jälkiruokaa, kirjoitin vähän ja suunnittelin jo äitienpäivälahjaa. Ylistysseurakuntakin oli kiva. Jotenkin toivon, että osaisin sanoittaa muutamat asiat vähän paremmin, jos niihin sitten tulisi selvyys.

Ensi viikolla aion:

joogata

tanssia

nauraa laulaa kohottaa käsiä

oppia kreikkaa ja kirkkohissaa, hymyillen

Joka tapauksessa tämä on nyt ihan paras:

rakastaa sinun sydämelläsi

Olen jähmettynyt. Kuinka tyttö, joka haluaa mahtua gaussin käyrän kauneimpaan päähän, viitata vain tietoa ja tosissaan loistaa, lakkaa äkkiä huolehtimasta ja hyppää täysillä sellaiseen huolettomuuteen, ettei kreikan kirja todellakaan kiinnosta kahta minuuttia kauempaa? Että täysin on motivaatio piilossa vaikka tavallaan edes nimellisesti pitäisi.

Ensimmäinen toimituskokous tiedekuntalehdessä. Ihmiset kertovat aloittaneensa tuolla sinä vuonna, kun minä pääsin ripille, mutta silti kasvoilla oli hymyjä, kiinnostusta avutonta ja epämääräistä fuksia kohtaan. Kiitos ylipuhutun ystävän ja muiden, paniikki vaihtui heti iloiseen ääneen ja toiveikkuuteen kaiken suhteen. (Varsin akateemista olivat suolakeksit ja tuorejuusto)

Vuoden ensimmäinen agricola-messu, ylistyksestä on tullut oma. En tosiaan uskalla sanoa, missä olisi koti, mutta tutut kasvot monessa penkkirivissä ainakin naurattivat. On niin hauska, että tuntee kivoja tyyppejä.

Ulkona on harmaa, enkä jaksa huomata. Aurinko näkyy ehkä silloin, kun katson luentosalin ruskeita seiniä. Ja hetken näen sitä, kun käydään luentojen välissä kävelyllä hyytävässä tuulessa ja odotetaan, että kesällä siinä voi ostaa jäätelöä.

Poltan Helgalta joululahjaksi saatua kynttilää, juon päärynä-suklaateetä (oikeastaan ällöttävä yhdistelmä) ja ihmettelen, että olen tässä. Katua ylittäessä ihmettelen vieläkin, että olen ympäröity tällaisella maailmalla. Että on kivitalot korkealle asti, kirjasto täynnä akatemiaa ja että näen joka päivä uutta. Että on mahdollisuus heti raiteiden päässä. Kaikesta on tullut minua niin lyhyessä, onko ihmekään, että muukin siinä muuttuu?

On haaveita sellaisista, mitä en olisi uskaltanut ajatella vielä puolikaan vuotta sitten.
Haluan olla hyvä ihminen, sellaista vaan. Ja että olen kaikesta tästä melko kiitollinen, enkä halua kääntyä takaisin.

Olet tervetullut tähän paikkaan

Aikaansaavin viikko ja sen loppu pitkään. Olen iloisesti huolehtinut, tehnyt ja ollut läsnä aina jossakin kerrallaan. Istunut tuomiokirkon kryptassa kuulemassa ehtoollisen teologiaa, nauranut vaaleatukkaisen tuutorin kanssa, käynyt kävelyllä luentojen välissä ja kirjoittanut saarnaa mahtimessuun. Huoletta sulkenut kirjat maailman uskonnoista ja syönyt mansikkajugurttia sittenkin vain makuun keskittyen.

Tätä sydämeni kaipaa.

Kuunnellut kutsua. Tällä hetkellä, vaikka valkokaulusunelma on kätkettynä varsin haalistuneeseen puheeseen, se ei lainkaan haittaa. Olen ihan varma, että minulle on paikka ja aika.

Muutamat punatiilitalossa vietetyt tunnit kera ihanien tyttöjen ja ihanan naisen. Valtava aika, ehkä avarampi mieli kuin koskaan. Kuinka joku niin loistaa sellaista valoa ja iloa ja rakkautta, sanoo viisaita? Ylitsevuotavaa lempeyttä. Kuinka voi tajuta kokonaisen maailman ainakin hetken niin voimakkaana? Kuinka on luotettava oma maailma jonkun käsiin, annettava laittaa käsi pään päälle ja oltava läsnä?

Tätä sydämeni kaipaa.

Äkillisestä päätöksestä lähetin sähköpostia tiedekuntalehden toimitukseen ja kerroin, että kirjoittaminen on ikuinen rakkaus, vaikka kokemusta mistään ei olekaan. Ylipuhuttu ystäväkin suostui, eikä tarvitse olla ainoa eksynyt fuksi. Elämä on kiva, maailma on kaunis.

Ehdottomasti kivoin viesti oli kuitenkin, että kiva nähdä. Kiva nähdä, vaikka en ole näkynyt kovin. Pyhä onni, ylistysseurakunta ja rakas Tähti.

There's a calling out, can you hear the sound? Can you hear His voice? Come up here, my beloved, my bride. -- See the light, breaking through the night.

ylen kummallinen

Oli onnellisin sunnuntai-ilta seurakunnassa. Illat siellä, valkoisessa kellarissa, ovat usein valtavia. Heti siitä, kun joku kättelee, katsoo silmiin ja kohtaa hymyn. Silloin tajuaa paljon. Siihen, että poistuessakin hymyillään ja tuntemattomille jutellaan ihan tavallisia.

Nyt, kun sijaitsen taas kaupungissa, pääsen käsiksi vanhoihin päiväkirjoihin ja viime vuoden uuden vuoden (uuden elämän) lupauksiin. Melko järkyttävää, totean vaan. Kuinka nuokin ovat onnistuneet, olen onnistunut monessa pienessä. Olemalla toivotunlainen ja kaikenlainen, muuttumalla muistamatta luvanneeni. Ehkä myönnän, että lupauksia saa tehdä ihan luvalla juu.

Mutta ei saa sanoa, ettei koskaan. Niin kuin minä sanoin, ettei minusta koskaan tule kirkkohistorian rakastajaa, mutta entä jos sittenkin tulee. Jos katso, infoluennon aiheet herättävät kaivatun motivaation kävellä luentosaleihin hymyssä suin? Jos jo otsikot kiehtovat, en olekaan ollenkaan valehdellut sanoessani, että olen tässä tiedekunnassa oikeassa paikassani. (enkä ollut ollenkaan ainoa, joka yllättäen saattoi ihastua sellaiseen kimppuun menneitä paaveja ja kirkon rappion vuosisatoja)

Luultavasti kuitenkin suurin, mitä olen tässä oppinut, on kahvin juominen mustana, kun unohtaa omistavansa myös maitoa.

Olen viime päivinä sekoittanut itseäni valtavilla kysymyksillä tulevasta, kirkoista ja minusta. Enkä oikein osaa vastata yhteenkään, silti outo huolettomuus on ainoa tunne. Kiva sinänsä kyllä. Levitellyt eteeni vaihtoehtoja linjoja valintoja pääainemahdollisuuksia, jokaista upeaa karttaa, värikästä unelmaa. Ja valittava vain yksi ja oikea ainoako?

Onnitus kummitus

Olen ollut yksin ja yksinkertaisen onnellisen rauhallinen. Jotenkin vajaasti läsnä melkein missään ja samalla tyyni, rävähtämätön, paikoillaan turvassa. Jotenkin tässä kuitenkin.

Olen miettinyt, kuinka pitkä saarnan pitää olla, osaisinko. Olisiko ihan huippua puhua Jumalasta, vai pelkäisinkö vain? Ja saatoin jo luvata, itselleni ja muille, sen enempää miettimättä, siksikö vain, että olisin.

Eräänä viikkona päätin, ettei minusta tule pappia. Päätin vain naps vain ja siinä se oli, eikä mitenkään läpällä. Vaikka en tosiaan tiedä, tätä samaa olen koko syksyn miettinyt ja aina, vaikka sanonkin helposti, että joo tulee pappi toki. En vain osaa olla varma ja syyt heittää yläasteajan opettajaunelma pois lukiossa tuntuvat välillä varsin hatarilta nekin.

Luistinrata oli ihan surkeassa kunnossa, mutta silti liu'uttelin jäätä edes takaisin, ees taas, ainakin tunnin. Koska tuntui vähän lentämiseltä. Olen jaksanut olla tunnollinen kunnollinen ulkona olemisen suhteen ja toivon sen jaksamisen tosiaan jatkuvan kaupunkiin ja uudelleen.

Viimeisenä arkilomapäivänä marssimme Ruusun kanssa entiselle lukiollemme kertomaan tarinoita yliopistosta, olemaan entisiä opiskelijoita ja siksi fiksuja muka. Sitä edeltävänä iltana nauroin kuin mieletön "theology memes" google-haun kuville. (paljon paaljon parempia kuin mitkään hassut kuvat Jeesuksesta!) Meitä kuuntelemaan tuli kyllä melkein vain rakkaita, hassuja seurakuntakavereita ja kaksin kappalein tuttuja uskonnon opettajia. Ja sitten istuin rastapään ja parrakkaan toimistossa pari tuntia ihan turhaan. Oikeastaan juuri sellaista turhaa aikaa koko loma on ollut täynnä.

Yleensä arkeen on kiva palata ja niin varmaan maanantainakin.

I once was lost but now I am found, hyräilen ja tunnen.

All things new

Minun vuoteni on alkanut oransseissa housuissa, villapaidoissa, siinä tutussa. Teeveden keittäminen on yhä rakkain harrastus, enkä vieläkään huolimatta uudesta osaa soittaa ihmisille. (Kaipaan vain lisää ja lisää rauhaa, aikaa ja tilaa.) Olen sittenkin rakastanut yksin vietettyjäkin hetkiä näinä viikkoina. Messuun oli kuitenkin liian pelottava mennä, monesta (hirmuisen typerästä ja oikeasti huonosta) syystä vaikka harmitti. Hassua, että silti uskon niihin syihin,

Siltikin olen kohdannut Jumalaa. Koettanut totella kutsua ja opetellut puhumaan hiljaa taas suurimmalle. Opetellut luottamaan. Ja olen ihan oikeasti tuntenut, että Jumala puhuu ja nostaa ja kantaa ja on. Sanoo: minä rakastan sinua. (ikuisesti, yli kaiken, vaikken itse)

Kirjotin vuosi sitten, että mandariinit näyttivät auringosta karanneilta, ja olen yhä samaa mieltä. Paitsi, ettei auringosta oikeasti voi tietää, miltä se näyttää, kun se pysyttelee piilossa. Olen käyttänyt hedelmiä kirjanmerkkeinä lähinnä, syönyt joulutorttuja, sillä loppiaiseen asti on joulu (ja joka päivä).

Haluaisin kirjoittaa paljon enemmän, eikä se silti mahtunut edes uuden vuoden lupauksiin (joita siis kuitenkin listasin liikaa paperiseen päiväkirjaani) Haluaisin, että jaksaisin purkaa sanat mielestäni paperille asti ja että ymmärtäisin sen ilon. Sillä kirjoitin viimeksi viime vuonna, ja eilen pakotetusti, mutta haluaisin taas rakastaa omiakin sanoja.

Maailma on ihan harmaa ja märkä ja kastunut, vaikka ei se oikeastaan muuta mitään. En usko että mikään oikeastaan muuttaisi kyllä. Maailma on silti, on ja minä olen. 

Valon sä tuot pimeään, 

nousemme tuhkasta taas elämään, 

ei vertaistas oo ei kaltaistas