Ensimmäinen toimituskokous tiedekuntalehdessä. Ihmiset kertovat aloittaneensa tuolla sinä vuonna, kun minä pääsin ripille, mutta silti kasvoilla oli hymyjä, kiinnostusta avutonta ja epämääräistä fuksia kohtaan. Kiitos ylipuhutun ystävän ja muiden, paniikki vaihtui heti iloiseen ääneen ja toiveikkuuteen kaiken suhteen. (Varsin akateemista olivat suolakeksit ja tuorejuusto)
Vuoden ensimmäinen agricola-messu, ylistyksestä on tullut oma. En tosiaan uskalla sanoa, missä olisi koti, mutta tutut kasvot monessa penkkirivissä ainakin naurattivat. On niin hauska, että tuntee kivoja tyyppejä.
Ulkona on harmaa, enkä jaksa huomata. Aurinko näkyy ehkä silloin, kun katson luentosalin ruskeita seiniä. Ja hetken näen sitä, kun käydään luentojen välissä kävelyllä hyytävässä tuulessa ja odotetaan, että kesällä siinä voi ostaa jäätelöä.Poltan Helgalta joululahjaksi saatua kynttilää, juon päärynä-suklaateetä (oikeastaan ällöttävä yhdistelmä) ja ihmettelen, että olen tässä. Katua ylittäessä ihmettelen vieläkin, että olen ympäröity tällaisella maailmalla. Että on kivitalot korkealle asti, kirjasto täynnä akatemiaa ja että näen joka päivä uutta. Että on mahdollisuus heti raiteiden päässä. Kaikesta on tullut minua niin lyhyessä, onko ihmekään, että muukin siinä muuttuu?
On haaveita sellaisista, mitä en olisi uskaltanut ajatella vielä puolikaan vuotta sitten.
Haluan olla hyvä ihminen, sellaista vaan. Ja että olen kaikesta tästä melko kiitollinen, enkä halua kääntyä takaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti