Minun vuoteni on alkanut oransseissa housuissa, villapaidoissa, siinä tutussa. Teeveden keittäminen on yhä rakkain harrastus, enkä vieläkään huolimatta uudesta osaa soittaa ihmisille. (Kaipaan vain lisää ja lisää rauhaa, aikaa ja tilaa.) Olen sittenkin rakastanut yksin vietettyjäkin hetkiä näinä viikkoina. Messuun oli kuitenkin liian pelottava mennä, monesta (hirmuisen typerästä ja oikeasti huonosta) syystä vaikka harmitti. Hassua, että silti uskon niihin syihin,
Siltikin olen kohdannut Jumalaa. Koettanut totella kutsua ja opetellut puhumaan hiljaa taas suurimmalle. Opetellut luottamaan. Ja olen ihan oikeasti tuntenut, että Jumala puhuu ja nostaa ja kantaa ja on. Sanoo: minä rakastan sinua. (ikuisesti, yli kaiken, vaikken itse)
Kirjotin vuosi sitten, että mandariinit näyttivät auringosta karanneilta, ja olen yhä samaa mieltä. Paitsi, ettei auringosta oikeasti voi tietää, miltä se näyttää, kun se pysyttelee piilossa. Olen käyttänyt hedelmiä kirjanmerkkeinä lähinnä, syönyt joulutorttuja, sillä loppiaiseen asti on joulu (ja joka päivä).
Haluaisin kirjoittaa paljon enemmän, eikä se silti mahtunut edes uuden vuoden lupauksiin (joita siis kuitenkin listasin liikaa paperiseen päiväkirjaani) Haluaisin, että jaksaisin purkaa sanat mielestäni paperille asti ja että ymmärtäisin sen ilon. Sillä kirjoitin viimeksi viime vuonna, ja eilen pakotetusti, mutta haluaisin taas rakastaa omiakin sanoja.
Maailma on ihan harmaa ja märkä ja kastunut, vaikka ei se oikeastaan muuta mitään. En usko että mikään oikeastaan muuttaisi kyllä. Maailma on silti, on ja minä olen.
Valon sä tuot pimeään,
nousemme tuhkasta taas elämään,
ei vertaistas oo ei kaltaistas
Voi että, kun mun on sua jo ikävä! Tajusin tätä lukiessa. Nyt rupesi harmittamaan, että tulen viikkoa myöhemmin takaisin opiskeluarkeen. :D
VastaaPoista