Mahtimessu ja sen saarna perjantai-iltana punatiilitalolla. Yhtenäkään päivänä sitä ennen en saanut aivojani irti Jeesuksen jumalallisesta voimasta, evankeliumitekstin sanoista, rakkaudesta. Koko viikon jokaisena aamuna, kun seisoin viimassa juna-asemalla, sanoin ääneen, että tää on ihan tosi huono idea, miks annatte mun saarnata. Kokeeksi ääneen maailmalle, harjoitukseksi, jotta voisin tunnustaa rastapäälle ja parrakkaalle nuortenillan aluksi. Ehkä Ruusullekin, kun se taiteili diaesitystä messuun. Mutta sitten aina ajattelin, etten saa, pitää nyt tehdä loppuun, kun kerran sanoi haaveen ääneen. Eikä kaikki nyt yhdessä saarnassa riipu.
ja se oli oikein.
Kun kannettiin patjoja kirkkosaliin, violetit diat screenillä, bändi hiljaa lavalla, alkoi hymyilyttää. Istuin vähän aikaa kädet auki silmät kiinni askartelukaapissa, hoin Jeesusta ja toivoin, mutta sen jälkeen olin tavallaan iloinen, innoissaan ainakin. Helgan kanssa me lukitsimme itsemme sakastiin ennen messun alkua ja sellaista hassua, ääni värisi, hämmensi, mutta silti. Ihan oikeasti me teimme jotain, Tähti näytti onnelliselta lavalla, oli kaunista. Paras oli ihan tuntematon ihminen, aikuinen nuortenmessussa, joka halasi ja sanoi mieletön saarna, kiitos. Ihan parasta, kiitos. Illalla en saanut unta.
Todellakin, sinä yönä nauroin.
Ja muutenkin, on ihan iloista. Käytiin yhden ystävän kanssa opkolla. Oli niin kuin punatiilinuortenillat, paitsi, etten ollut vanha. En oikein tiedä siltikään, mutta olen täällä. Söin ihan parasta ruokaa ja jälkiruokaa, kirjoitin vähän ja suunnittelin jo äitienpäivälahjaa. Ylistysseurakuntakin oli kiva. Jotenkin toivon, että osaisin sanoittaa muutamat asiat vähän paremmin, jos niihin sitten tulisi selvyys.
Ensi viikolla aion:
joogata
tanssia
nauraa laulaa kohottaa käsiä
oppia kreikkaa ja kirkkohissaa, hymyillen
Joka tapauksessa tämä on nyt ihan paras:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti