Olen ollut yksin ja yksinkertaisen onnellisen rauhallinen. Jotenkin vajaasti läsnä melkein missään ja samalla tyyni, rävähtämätön, paikoillaan turvassa. Jotenkin tässä kuitenkin.
Olen miettinyt, kuinka pitkä saarnan pitää olla, osaisinko. Olisiko ihan huippua puhua Jumalasta, vai pelkäisinkö vain? Ja saatoin jo luvata, itselleni ja muille, sen enempää miettimättä, siksikö vain, että olisin.
Eräänä viikkona päätin, ettei minusta tule pappia. Päätin vain naps vain ja siinä se oli, eikä mitenkään läpällä. Vaikka en tosiaan tiedä, tätä samaa olen koko syksyn miettinyt ja aina, vaikka sanonkin helposti, että joo tulee pappi toki. En vain osaa olla varma ja syyt heittää yläasteajan opettajaunelma pois lukiossa tuntuvat välillä varsin hatarilta nekin.
Luistinrata oli ihan surkeassa kunnossa, mutta silti liu'uttelin jäätä edes takaisin, ees taas, ainakin tunnin. Koska tuntui vähän lentämiseltä. Olen jaksanut olla tunnollinen kunnollinen ulkona olemisen suhteen ja toivon sen jaksamisen tosiaan jatkuvan kaupunkiin ja uudelleen.
Viimeisenä arkilomapäivänä marssimme Ruusun kanssa entiselle lukiollemme kertomaan tarinoita yliopistosta, olemaan entisiä opiskelijoita ja siksi fiksuja muka. Sitä edeltävänä iltana nauroin kuin mieletön "theology memes" google-haun kuville. (paljon paaljon parempia kuin mitkään hassut kuvat Jeesuksesta!) Meitä kuuntelemaan tuli kyllä melkein vain rakkaita, hassuja seurakuntakavereita ja kaksin kappalein tuttuja uskonnon opettajia. Ja sitten istuin rastapään ja parrakkaan toimistossa pari tuntia ihan turhaan. Oikeastaan juuri sellaista turhaa aikaa koko loma on ollut täynnä.
Yleensä arkeen on kiva palata ja niin varmaan maanantainakin.
I once was lost but now I am found, hyräilen ja tunnen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti