ylen kummallinen

Oli onnellisin sunnuntai-ilta seurakunnassa. Illat siellä, valkoisessa kellarissa, ovat usein valtavia. Heti siitä, kun joku kättelee, katsoo silmiin ja kohtaa hymyn. Silloin tajuaa paljon. Siihen, että poistuessakin hymyillään ja tuntemattomille jutellaan ihan tavallisia.

Nyt, kun sijaitsen taas kaupungissa, pääsen käsiksi vanhoihin päiväkirjoihin ja viime vuoden uuden vuoden (uuden elämän) lupauksiin. Melko järkyttävää, totean vaan. Kuinka nuokin ovat onnistuneet, olen onnistunut monessa pienessä. Olemalla toivotunlainen ja kaikenlainen, muuttumalla muistamatta luvanneeni. Ehkä myönnän, että lupauksia saa tehdä ihan luvalla juu.

Mutta ei saa sanoa, ettei koskaan. Niin kuin minä sanoin, ettei minusta koskaan tule kirkkohistorian rakastajaa, mutta entä jos sittenkin tulee. Jos katso, infoluennon aiheet herättävät kaivatun motivaation kävellä luentosaleihin hymyssä suin? Jos jo otsikot kiehtovat, en olekaan ollenkaan valehdellut sanoessani, että olen tässä tiedekunnassa oikeassa paikassani. (enkä ollut ollenkaan ainoa, joka yllättäen saattoi ihastua sellaiseen kimppuun menneitä paaveja ja kirkon rappion vuosisatoja)

Luultavasti kuitenkin suurin, mitä olen tässä oppinut, on kahvin juominen mustana, kun unohtaa omistavansa myös maitoa.

Olen viime päivinä sekoittanut itseäni valtavilla kysymyksillä tulevasta, kirkoista ja minusta. Enkä oikein osaa vastata yhteenkään, silti outo huolettomuus on ainoa tunne. Kiva sinänsä kyllä. Levitellyt eteeni vaihtoehtoja linjoja valintoja pääainemahdollisuuksia, jokaista upeaa karttaa, värikästä unelmaa. Ja valittava vain yksi ja oikea ainoako?