29.10.

Tämä lauantai päällään mustia vaatteita, pitkä autoletka, tutut korttelit eri tunnelmissa. Nauroin, mutta kukat sylissä koko maailma oli sumea. Sun lempiruokaa ja lempikukkia, lempikappaleet ja kaikilla vakavat kasvot. Katselin kattoon ja mietin, miten tästä kalliolta ei tippuisi mereen.

Oli kaunis, kuulas ja lempeänvärinen syyspäivä, tosi kaunis ilma sua varten. Oransseja lehtiä ja heitettiin läppää ulko-ovella, samalla maailma tulvi suolavettä.

meillä oli vähän samanlainen kukkamaku

vad som helst

Lopulta kyse on siitä, uskallanko tavoitella niitä juttuja, mitä oikeasti tahdon ja haluta jotain mikä olisi superkivaa. Uskallanko uskoa unelmiin vai tyydynkö johonkin tavanomaiseen, mikä voisi olla ihan ok ja missä voisin ehkä helpommin päästä pitkälle? Eikä tavanomainen ole välttämättä heikompi juttu, mutta se ei ole mun unelma mun elämästä.

Mä haluaisin kirjoittaa, puhua Jumalasta ja olla isosti vastuussa. Järjestää, tehdä mediajuttuja ja olla merkityksellinen. Ja mä haluaisin uskoa, että tää kaikki on mahdollista että mulle on oikea täydellinen paikka ja että se aukeaa kun on oikea aika. Ja samalla haluaisin tietää jo varmasti.

Ja tällä viikolla mä luotan. Mun ympärillä tapahtuu hullun siistejä juttuja, tuntuu että Jumala on niin lähellä, niin iso ja aito ja yliluonnollinen. Jokaiseen kysymykseen vastataan ja aina kun olen eksymässä kuulen takaani ohjeen. Kaikki on hyvin ja olisi maailman typerintä tajuta kuolinvuoteella, että unelmat eivät olleet totta vain koska jätin ne itse.

en tiedä kuinka

Mun päivät on vuoroin pilvissä ja sitten niin lähellä maan tomua. En tiedä, kuinka kertoisin näistä väreistä, miten puhuisin suoriksi nämä mäet ja laaksot.

Sunnuntaina on hyvä olla. On oma paikka ja keltaiset kyltit, kiva nähdä ja tanssin salaa hämärässä salissa. Sitten olen osin turta, pää painaa ja ajatukset paikallaan. Tiistaina juttelen onnellisia sanoja, sydän hyppii puhelimen värähtäessä, katson sun nauravia kasvoja. Seuraavana odotan paikallani, alistun ajan hermon alle ja torstaina, hymyilen taas.

Eräänä päivänä ajatukset mykertyy kasaan ja pakenen linnasaareen. Siellä kaikki on vaan niin hyvin. Täällä on hyytävän kylmä. Oon päättänyt ymmärtää, että kaikki muuttuu kaikki kasvaa ja kutistuu toisaalta, Ja se on ihan normaalia, Ja lopulta, vaikka on hurjaa ja pelottavaa, on äärimmäisen lohdullista tietää, että kaikki on jatkuvasti kesken.

Mun arki on paljon kahviloissa, puhutaan syviä hyviä ja aitoja sanoja, naurattaa. Mä rakastan niin monia ihmisiä mun ympärillä aivan täysillä ja haluaisin oppia sanomaan niin. Mä haluaisin juoda vielä enemmän teetä jokaisen kanssa, katsoa silmiin useammin ja oppia ihan todella olemaan siinä.

On helpottavaa todeta, että aika harva paperi johtaa professioon tällä vuosisadalla. Helpottavaa puhua omasta visiosta, sanoittaa unelmat oikeiksi substantiiveiksi ja puhua auki ajatukset. Lopulta te sanotte, että kyllä sä varmaan saat tehdä juuri sitä, mitä rakastat.

Ja mä rakastan.

sunnuntai

Lauantai 1.10.

Parasta just nyt:

- kirje eteisen matolla

- whatsapp

- chai-tee

- yksi helppo kahvihetki

Ja sitten:
tuli se sunnuntai, kun valkoinen huone pysähtyi, hengitys taukosi ja maailma tulvi suolavettä. Oli kaunis kuulas ja lempeänvärinen syyspäivä, oransseja lehtiä ja heitettiin läppää vielä ulko-ovella. 

Lauantai 8.10.

Tää viikko on ollut samalla niin syvän iloinen ja täynnä sumua. Olen iloinnut siitä, että mun kotona rukoillaan, jaetaan elämää ja aitoutta. Ja siitä, että mun kanssa käydään kahvilla, mun päälle lasketaan käsi varmasti ja puhutaan vakaita sanoja. Että whatsapp-ketjut täyttyvät sydämistä. Olen iloinnut siitä, että on tyyppejä, joille kirjoittaa kirjeitä tai puhua ylipitkiä ääniviestejä. Siitä, että joku muu lupaa hoitaa asioita, kun uskallan kysyä.

Samalla mä en tajua kaikkea ja mun ainoa kysymys on, että mitä tapahtuu?