On mun lempikuu ja lempivuodenaika. En lakkaa puhumasta aamu-usvasta niittyjen yllä, enkä lakkaa rakastamasta junaradan varsien maisemia.
Teologia on paskaa, kirjoitan mun päiväkirjaan. No ei oikeasti ole, ei varmaan, mutta vähän tällä hetkellä. Ainakaan en tiedä, mitä ihmettä täällä oikein teen. (Paitsi käyttiksen aineopintokurssilla, joka on ihan super. En muista, milloin viimeksi olisin keskittynyt koko luennon kertaakaan puhelinta tai edes kelloa vilkaisematta. Musta tulee kirkkososiologi, vaikka muu teologia onkin ikävää.)
Meidän koira on tärähtänyt:
Meidän koira on tärähtänyt:
Ja kun tulin kotiinkotiin, se juoksi meidän taloa ja sen ääni sanoi, että se tykkää. Ja mäkin tykkään.
Vastasin ei kerran, kun kysyttiin. Kalenteri sanoi mun puolesta, ettei nyt ole aikaa kirjoittaa, vaikka olisi kuinka siistejä juttuja tarjolla. Harmitti, mutta muistin, että ne kaksi kirjainta on lopulta paras just nyt. Että ei.
Enkä yhtään ihmettele, ettei ole aikaa, kun olen sellainen, että saatan vahingossa lähteä nepalilaiseen ja käyttää kaksi tuntia leipäjuuston ja naan-leivän rakastamiseen. Ja sitten saatan kävellä kirkolle, vaikka pyykkikasa huutaa huoneen lattialla. Hups.
Onneksi mun Jumala on huikein, ja jos hän on puolellani, kuka voisi olla meitä vastaan. Mä saarnaan siitä Jumalasta tänään illalla ja ihmettelen miksen osaa kieltäytyä ajoissa. Mutta oon oppinut luottamaan, että suurempi muita hän on, Jumalamme horjumaton. Ja hän on puolellani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti