Mustikoita. ihan sairaan isoja helmiä, Jumalan kyyneliä mietin. Oon vähän hassu, kun kyykistelen siellä pensaassa ja ajattelen, että jos ne kaikki mustikat asettelisikin kaatuneelle rungolle, josta muurahaiset voisi kantaa ne ruuakseen. Mutta poimin silti ämpärin täyteen, päivä toisensa jälkeen, marjaterapiaa, metsämeditaatiota, lapsen lomaelämää. (on tässä oikeita työpäiviä vielä, vaan niiden määrä on laskettu yhden käden sormilla.)
Yöpöydän kirjakasa muuttuu nopeammin. Paperimaailmat vaihtuu ja elelen milloin kenenkin silmin, on lahjaa että voi lukea. Lukupäiväkirjan sisäkanteen olen kirjoittanut lukion äidinkielijärkäleestä: Kirja on protesti, rakkaus, tunteet ja kylmyys. Tarina, oli se runo tai proosamuotoon kirjoitettu, on jotain, mitä tarvitsemme elääksemme. Kirjallisuus ei kuvaa tapahtunutta, vaan esittää sen, mikä saattaisi tapahtua, on todennäköistä tai välttämätöntä. Ja perään olen seitsemäntoistavuotiaana piirtänyt sydämeni.
Huolimatta kesäisestä sanarakkaudesta tuskailen omieni kanssa. Kun en jaksa järjestellä niitä, kun ne ei ole kivoja, kun ei ne taivu niin kuin tahdon. Kun sanat tuntuu kaikonneen, ei voi mitään.
On vähän kirkkohengausta, koska meidän kirkossa voi olla villasukissa ja keitellä kahvia sakastissa. Konfistreenit tuntui enemmän nuoruudelta kuin työltä, sellaista. Ukkonen uhkaa, eikä tule. Syön jäätelöä ja mustikoita ja kirjoitan raporttia kesästäni. Odottelen jo yliopiston akateemista arkea.
On vähän kirkkohengausta, koska meidän kirkossa voi olla villasukissa ja keitellä kahvia sakastissa. Konfistreenit tuntui enemmän nuoruudelta kuin työltä, sellaista. Ukkonen uhkaa, eikä tule. Syön jäätelöä ja mustikoita ja kirjoitan raporttia kesästäni. Odottelen jo yliopiston akateemista arkea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti