Ei mitään ihmeellistä

On päiviä ja öitä, niitä joina nauran ja toisia. Olen lakannut kirjoittamasta pakotettua kiitollisuuspäiväkirjaa, mutta olen paljosta kiitollinen silti.

Näistä:
- lähetyskirkon messu, niin kaunis kirkko
- unelmien elokuva (Aivan uskomaton Autolla Nepaliin, kuinka kävinkin katsomassa sen vasta nyt. Mutta oi onneksi. Mieletön unelma, mielettömät ihmiset ja toteutus. Sellainen valtavan kokoinen inspiraatio taas yrittää rakastaa.)
- aika lukea mielettömästi, yhteensä enemmän kuin  koko alkuvuonna. Taito käyttää sitä aikaa oikeasti.

Olen välillä kotikotona: koiran ja kirjojen keskellä, kissapaitaan kääriytyneenä. Luen Harry Potteria ja niitä kirjoja, jotka raahasin mukanani kaupungista. Huvikseni saan nyt tehdä mitä vaan. Käydään mummulassa katselemassa ruusuja ja syömässä liikaa kakkuja.

Luen Raamattua harvoin, selailen vain, tuskin lausun rukoukseen viittaavaa sanaakaan. Ja olen kotona, en viitsi tanssia, enkä hyräillä, enkä harjata tukkaa. Käväisen punatiilitalolla istuskelemassa ja mukaosallistumassa, en sielläkään tee enkä sano, olen vaan.

Kirkkohissan kirjatkin pitää kaivella taas käsiini, jotta saan sen esseen heitettyä moodleen ennen perjantaita edes jonkin muotoisena. (ihan hyvä se oli joo) Pilkutukseni on näköjään sairasta (niin arvasinkin), eikä varmasti puoliakaan iskemistäni välimerkeistä tarvittaisi. Järkyttävää, miten olen romauttanut tekstien tason ylppäreiden jälkeen alemmas kuin koskaan, johonkin rotkoon. Järkyttävää on kyllä lähinnä muutos, ei se taso (myös aika hirveä). Ja järkyttävää, miten en ole jaksanut ajatellakaan ennen kuin joku leimaa tekstin täyteen capsilla kirjoitettuja huomioita. (mutta siihen esseeseen olen oikeastaan ihan tyytyväinen, rakkauteni romuttumiseen en)

On loppujen lopuksi enemmän kiitettävää kuin mitään.