marraskuu

Juhlitaan marttia ja aina on messu. Ihmettelen ilmastokokousta, öisin pohdin nimiäisten ja kastejuhlan eroa siirtymäriitteinä ja sitä, mitä kirkkohääkulttuurille tapahtuu. On siistiä, että kysytään paikkoihin tekemään ja olemaan. Kaikki mukaan tunkeminen tuottaa sittenkin jotain ja menneet vuodet palkitaan.

Keskiviikkoisin vauvat näyttää mulle kieltä ja kolmivuotiaat rakentaa duplo-maatiloja. Ne nauraa ja itkee ja halaa lähtiessään, suloiset. On ikävä kesää ja nuoria, on ikävä kesää. Ja seuraavaa ajatellessa väreet juoksee rankaa pitkin, kun tajuaa, mitä kaikkea hullun hauskaa vielä sitä ennenkin taitaa tapahtua.

Vuosi sitten perustelin sekavaa (ja jo silloin epävarmaa, inhottavaa, ärsyttävää) aakaksvalintaani omalle päälle sillä, ettei pidä tyytyä vähään eikä alistua tekemään kaikkea helpoimman kautta. Ettei tuttua ja turvallisen tuntuista kannata valita vain siksi, että se olisi eniten mahdollinen. Vaan että pitää uskaltaa ja olla rohkea (vahva ja itsenäinen varmaan myös). Tänään noi ajatukset lähinnä kuulostaa huonoilta vakuutteluilta huonon valinnan hyväksymiseksi.

Koska pappeus on jännintä ikinä, eikä todellakaan mitään tyytymistä johonkin pieneen vaan hullun siisti unelma. (Eikä papeillekaan oo töitä eli ei huolta mistään liian helposta.) Elämä on hullua ja siistiä ja yhtäkaikkista ikävän ja ilon sekavaa sotkua, hauskaa.