solmussa

Yhtäkkiä oon alkanut kaivata sitoutumista, vakautta ja jotain pysyvää. Musta tuntuu, että niinku kaikki, tääkin liittyy siihen, tuleeko musta pappi. Ne maagiset sanat. Ei enää halutakaan olla vapaa ja vahva ja juosta, minne haluun, niin paljon kuin haluun. Vaan melkein toivoisin, että joku olis tässä ja vastassa kotona, sitois mun kalenterin hetkeksi kiinni ja mut paikoilleen.


Samalla kuitenkin, mietin karkumatkoja, ehkä kirjoitan hakemusta jonnekin, koska nyt on viimeiset hetket. Hetket olla vapaa ennen graduseminaareja, valmistumista ja pakollisen auton hankintaa. (Elänköhän vähän liian kaukana ajassa etukäteen?) Ennen kaikkea vakavaa haluisin sittenkin mennä ja tehdä, mutta jokin sitoo mun sydämen solmuun ja mut paikoilleen niin, että lopulta aina jään.

Terveisiä leirisaarelta, jossa Jumalan suuruuden ja ympäröivän veden, hyvyyden ja rakkauden keskellä ja armon olemusta selittäessä, ikuisia kysymyksiä pieneen tuntiin tiivistäessä, on näköjään tilaa solmia myös omat aivot suppuun ja sekaisin.