Palapelin palat menevät kyllä paikalleen, kun vähän on voimaa. Jollain tapaa, pitää järjestää. Niputan merkitsevät katseet, pelkään, että yksi pala puuttuu, pelkään, että joku maalaa tilalle sellaisen, jonka tahallani heitin menemään. Tulin kotiin ja jätin päiväkirjan kaupunkiin, nyt olisi sille tarvetta. Lupaan kirjoittaa paperille taas joskus.
Syön appelsiinin ja ajattelen aurinkoa. Oranssit porkkanat on yhä parhaita. Punaan posket ja hymyilen, jumalainen kokonainen. Kirjoitan vuoden päähän (futureme.org) onnen toivotusta ja sellaista. Hämmentelen tulevaa kesää, haluan, että tuuli repii hiuksia, haluan puhua ruotsia. Syön linssipataa, joka syntyi inspiraatiossa ja oli sittenkin hyvää.
Puhun Jeesuksesta samoin sanoin tilanteesta toiseen: haastattelussa, nuortenillassa, minun ikäisilleni. Kuinka joku valopeili rakkauden heijastelu pyörii mielessä niin, ettei voi mistään puhua ilman viittausta kristityn tehtävään olla valo ja Jumalan kuva? Tosi rasittavaa. Ehkä jossain koulutetaan tulevat papit ja kaikki unohtamaan oivallukset pian niin, että voi oivaltaa aina uutta?
Lupasin myös, etten lupaa itseäni mihinkään, yhtään minnekään, ennen kuin kalenteri on valkoinen ja vapaa ja aikaa on muuhunkin kuin juoksemiseen. Muttei se onnistu, jos puheessa sanon vain joo, kun kaikki on liian houkuttelevaa.
Vain ylistysseurakunnassa oli tällä viikolla levollista, vain siellä. Oli vain aikaa, ei kelloa. Hiljaisuutta avoimuutta rajattomuutta. Läsnäolon tunnelmaa, tuntematon halaus ja nauru, kuiskiva ääni ja vapaus. Ihan vain hetki.
Joka tapauksessa maailma näyttää ihan keväältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti