Valon rukous

Niin, eräänä perjantaina istuin junan viimeiseen vaunuun ja nytkähdimme liikkeelle Tampereen suuntaan. Maaseutumaisema muuttui jossain kohtaa valkoiseksi ja Hämeenlinnassa laitoin kaikille viestejä, että täällä on talvi! Talvi jatkui ja lumisateessa oli lopulta kumpu ja leirijärvi numero kolme (tai neljä tai viisi, miten laskee).

Parin tunnin päästä tuli pimeä, mutta nauratti ja sanottiin, että kai sähköt palaa pian. Ei palannut, niin palattiin koteihimme, vähän väsyneinä vähän pettyneinä. Silti nukuin parempaa unta kuin koko syksynä. Kai mä palaan sinnekin, haluisin nähdä, miltä riihikirkossa näyttää, kun nyt se oli pimeässä vain vähän musta, vaikka turvallinen.

Iltaisin juon glögiä keittiössä, poltan joulukynttilää ja pappikriiseilen. Kun ei musta ehkä voi. Enkä tiedä tarvitseeko edes. Enkä tiedä tuleeko. Niin kyllä silti näiden juttujen vaikutus on aika iso, kalenteriin ja suunnitelmiin, mahdollisuuksiin ja vakavimpaan eli hepreaan.

Aamuisin nousen sen takia, että muistan, että illalla on aikaa istua jonkun keittiössä ja rukoilla. Ja siksi menen hepreaan, siksi luen esseitä ja kommentoin toisten kielioppivirheitä. Yliopistolla hyvää on aika vähän, kirkon ilmasto-ohjelma ehkä, mutta ei sen analyysi. Mutta muussa maailmassa, vaikka sataa, mä elän hyvää uutta kirkkovuotta ja hyviä paastopäiviä.

Opettelen rukoilemaan, harjoittelen lukemaan Raamattua. Näen ihmeitä systiksen ryhmässä, kaverilta lainatussa kynässä ja kolikkotaskussa.

Ps. Yksi päivä opiskelin liian innokkaasti Aleksandriassa. Lopputuloksena ne kauniisti kirjoitetut luentomuistiinpanot luiskahtivat seinän rakoon, siellä ovat. Mitäs rakensivat seinän, jossa on rakoja. Viereinen tyyppi vähän vilkuili partansa takaa, hymisi ja mä nauroin mahdollisimman hiljaa.