Ja hän tarttuu kiinni valoon

Löydän itsestäni aika supervahvana sen seitsentoista vuotiaan, punatiilitalolla villasukissa sunnuntaiaamupalalla. Nauramassa oudoille jutuille, melkein kielletyille, melkein hävettäville, vain tässä ja nyt. Rakas kotikotiseurakunta, ikuisesti rakkain ja tuttu. Puhutaan kaksitoista tuntia missiosta, puhutaan hyviä asioita. On punaiset patjat, harmaat kahvikupit ja ruutupaita. Tuttua tuttua juttua.

Toisaalta kotiutan itseäni muualle mahdollisimman lujaa, istutan mun nimeä niiden huulille ja sanon, ettei tässä ole mitään. Samaa perhettä, samoja lauluja, sama taivas ja maa. Mulla on paikka ja mä hymyilen poistuessani. Kuiskaan kiitos pimeään ja valkoisille seinille, kättelen, laulan.

Elämä on yhä yliopistolla, unisportilla ja seurakunnassa. Mun elämä, mun valitsema ja oma. Kiva. 

Ja mä pusken aikaa minun ja maailman väliin, siihen väliin työnnän nämä deadlinet ja kirjat, paksut keltaiset sivut. Mua väsyttää. 

Harhailen kirjaston kuudennessa käyttiksen perässä, mä seison siinä hyllyvälissä puoli tuntia ja mua väsyttää. Kun mä näen sen kirjan, mun ohi työntyy keltatakkinen tyttö, se vie sen kirjan kolme sekuntia sen jälkeen, kun se ilmestyi paikalle. Mulla kestää vartti kävellä kerrokset alas sateeseen, mutta muistan sitten, että tämä on mun elämä, mun valitsema ja kiva. 

Saan heprean pistarista täydet, koska muistan immanuelin. (paremmat pisteet kuin ne hellaripojat, mikä tekee mut vähän liian iloiseksi. mutta kun ne osaa aina, enkä mä yleensä. ja sai ne kuitenkin melkein yhtä hyvin.) Skippaan melkeinvahingossa systiksen ja elän sen aikaa seiskakerroksen sohvalla, karkkia naurattaa koko ajan. 

Ja jos mä en laulaisi, niin kivet huutaisi. Joten mä laulan.