Syksy soittaa mun päässä

Paluu arjen rytmiin riparirakaudesta oli nopea ja äkkinäinen, odotettu ja hauska. Helppoa, kun on jotain, mihin tulla. Jos jonain iltana väsyttää niin, että silmiin sattuu. Ettei näe ommella, kun silmät on niin loppuun saakka katselleet, on paras nukkua ja herätä kahdeksan tunnin jälkeen. Maanantaiaamuna näkee taas.

Opiskeluhuolettomuus on outoa mun aivoille yhä. Pelottavan huoleton, pelottavan varma aloittamaan lukemisen selaillen vain edeltävänä päivänä. Pelottavan lusmu, pelottavan uusi.

Silti epäilemättä aion päästä läpi, valikoin hurjan kivaa kakkosperiodia ja odotan.


Pienryhmä on paras keksintö vähään aikaan. On niin huikeaa, että voin vaan mennä ja tulla osaksi. Vaikka varmasti hiljalleen tämä tästä, mulla on jo nyt sellainen olo, ettei tarvitse enää vaihtaa. Ja mä tajuan sen hitaasti, mutta niin syvälle se tulee.

Ja yhtenä iltana Karkki vaan ilmestyy tänne. Ja vaikka ajattelin nukkua pois silmien särkyä tänä yönä, me juodaan teetä raitamattolattialla ja puhutaan Jumalasta. On huikeaa.


 Nyt juuri
on vain niin hyvä.

Vaikka välillä kirjastossa on hankala löytää paikka tai pysyä hetki paikallaan. Edes muutama sivu, niin silti. Olen syksyihminen ja aamuihminen. Unisportihminen, yhteysihminen ja hiljainen hymyilijä. Mä kuulun jonnekin.