syysripari

Laulattaa. Naurattaa, kun
- pelaan pingistä pakolaislapsen kanssa, eikä kielellä ole väliä, vaan naurulla

- lautetaan liturgiaa karmeimmilla äänillä

Olen punatiilitalolla kotona, olen töissä kotona. On rauhallista kävellä niitä lattioita, vakka tiilet kuluttaa villasukkia. Oon vaan kävellyt siellä monta vuotta, eikä ole enää monta nurkkaa, jota  en tuntisi.

Heitetään ylävitosia ehkä kymmenen päivässä. Aina kun keksitään uutta eli aina. Ja mun Jeesus-oppitunnilla puhun Jeesuksen talosta ja katsellaan kapinallisen profeetan kuvia. Näyttää siltä, että mua kuunnellaan, kun selostan Bet-lehemin merkitystä ja loistan teologiaa ainakin omissa vihreissä silmissäni.

On hauskaa jutella parrakkaan kanssa silloin, kun sen pitäisi tehdä töitä ja mun myös jotain. Tykkään keittää kahvia ja tykkään laittaa astioita, vaikka ne ovat juttuja, jotka aina jää. On ihanaa olla kotona.

Kesken ripariviikon tein ekskursion systemaattiseen tenttiin, jossa kirjoitin minulle niin tutuista armosanoista vierailla sanoilla. Söin tulista unicaferuokaa ja mietin, kuinka mun elämä on niin huikea just nyt. Kuinka parin bussin päässä on aina toinen koti ja toiset. Kuinka voi aina käydä välillä muualla.

Mnf-paniikki on täällä jälleen, eikä siihen ole kuin kolme kertaa seitsemän. Eikä tänä vuonna järkevien vaihtoehtojen määrä todellakaan huimaa. Keksin vieraita seurakuntia, joiden bussiin voisi mahtua, kun julkiset autot ovat olemattomia. Ja panikoin, koska en vaan pysty ottamaan kaikkia ihmisiä mukaan mun kanssa, enkä voi tehdä tätä parhaalla tavalla. Ja silti vain, olen kiitos huulillani.