Syksyn täydet viikonloput on ehkä alle puolessa, kun jo hengästyttää. Viimeksi ne kolme täyttä ja aikataulutettua oli sittenkin huikeat. Uusi punatiilinen keräsi minut ja kaksikymmentäneljä muuta kuulemaan lähetyksestä. Niin symppis pappi ja niin tuttuja sanoja, hoin viikonlopun jälkeen kysyville kasvoille. Niin hauskaa tuntea olevansa ihan varma siitä, missä on, varmasti kuulua ainakin neljä syysviikonloppua. Olla lähdössä liikkeelle ja paikallaan ja turvassa.
Maanantai-iltana (ja toivottavasti monena tästä eteenpäin) istun vaaleassa huoneessa ja puhun hyvää. Ei tarvitse enää esittäytyä.
Ja aivot ovat jääneet johonkin reformaation sokkeloihin ja uskonnon funktion ja performanssin nurkille. En osaa selostaa piispan tehtäviä, mutta muuten kirjoitan konseptit täyteen. Menee varmasti hyvin ja mä hymyilen, harvoja kertoja aidosti tuollaisen tarkan kuulustelun jälkeen. Muistelen ytl:n setiä ja harmaita ruutuja, ne tuntuu niin kaukaiselta nyt. Miten sitä, vaikka uhkasin itseäni, etten ikinä unohtaisi?
Mun päivien parhaita hetkiä on kuitenkin katseettomat hymistelynaurut hississä randomtyyppien kanssa, konkreettiset törmäämiset teologitovereihin kiiruhtaessa oman tiedekunnan halki keskellä päivää.
Mukamaalla syksy näyttää paljon oranssimmalle kuin raiteiden varsilla. Jalat rahisee väreissä ja kaipaan aamuja, joina saisi vain kävellä hitaasti. Kiiruhdan painavan laukun kanssa bussiin ja ulos, kiiruhdan jalat painavina oranssissa elämässä ja unohdan usein, kuinka kaunis se on. Kunnes illalla jo mustalla tiellä mä muistan mun huiskuhännän kanssa. Kun se kulkee villapaidassa ja heiluttaa mulle, haukahtaa, että hei juostaan. Ja mä muistan, että mun elämä.
Mulle kuuluu ihan hyvää. Mutta mun kalenteri on tahrainen ja kaipaa lepoa. Ajattelin antaa sille vähän aikaa tän syyslomariparin, näiden tenttien ja konfiksen, syksyryntäilyn jälkeen. Ehkä vähän aikaa metsän ilmaa päivässä, vähän vapaampia sanoja ja lupa hengata pari minuuttia pidempään arkena.
♥♥
VastaaPoista