Joskus romahtaa hetkeksi lattialle. Osaan kreikanläksyt vain lunttausnettisivun avulla, eikä yhtään naurata, kun Markusta pitäisi ihanihan oikeasti osata kääntää tentissä. Kuitenkin tunnilla olen yksi siitä läksyt tehneestä kuudesosasta, tunnen hieman ylpeyttä, vaikken itse osannutkaan.
Saarna hirvittää, Loiste lähestyy ja päivä kerrallaan teen muuta enkä tee mitään. Meditoin (sitä Markusta) rukouksessa junamatkoilla, eikä silti kirkastu. Kirjoitan myöhään yöllä ja sanat tulevat sekavina purkauksina, uusi luomus, osallinen elämästä. En ymmärrä opittuja fraaseja, joita sormeni syytävät.
Välttelen ja harhaudun ripari-iltaan, jossa jaetaaan parhaita tapoja selvitä leirikesästä. Ja huomaan, että varmaankin selviä, koska kyllä, tiedä jo aika paljon. Silti on hauskaa, naurattaa, leikitään ekumeenista ponileikkiä (kukaan muu ei laula yhtään niin kuin meidän seurakunnassa, ollaan ihan erilaisia) ja lopetetaan iltavirteen. On avaraa ja olen osa.
Ja yöllä istun ihan liian myöhäisiin aikoihin Ruusun lattialla. Ja aamulla väsyttää, bussissa nukuttaa, tässä istun ja kirjoitan saarnaa muka. Mitä tekee tämä lapsi, kun pitäisi ylihuomenna puhua viisaita? Leikkii huiskuhännän kanssa, istuu ja ottaa valokuvia, Niin juuri, Jeesus rakastaa.
On paljon suurempaakin juttua, suurempaa aihetta.
Olen ihan mielettömän kiitollinen siitä, miten Jumala kuitenkin minun elämääni järjestelee. Olen ollut kärsimätön ja ikävä, luottamaton, itkuinen, ja sitten aina jälkeen päin näkee, kuinka kaunis on suunnitelma. Kuinka kaikki on suunniteltu ja tarkoitettu, minulle. Minun puolestani on kuoltu.
♥
VastaaPoista