Tänä keväänä olen aamuisin väsynyt. Syön sängyllä omenan ja katselen, kun aurinko valloittaa peittoani. Se ehtii kasvoille ennen kuin oiekasti herään. Ja jonkinlaista koomaa kannan mukanani koko päivän aina.
On mennyt monta päivää, luin sittenkin kirkkohissaa tarpeeksi (aika vähän). Menin tenttisaliin ja sanoin, että kirjoitan pietismistä. Niin tein. (Ja meinasin kirjoittaa, että meidän tulee loistaa Kristuksen kirkkautta maan päällä, mutta alkoi naurattaa, enkä.)
Yhtenä iltana laulettiin uusi punainen veisukirja läpi viidessä ja puolessa tunnissa. (Yksi ihan pikku huomio: miksi viisitoistavuotiaiden kanssa pitäisi laulaa sellaisia, joiden nimi on sinä tulit?) Viimeisin voimin viimeinen laulu, numero 130. Olin aika väsy. Ja yöllä en kuitenkaan ollut saada unta, kun kaikki lauletut soivat päässäni mylläkkänä. Ja vieläkin sydämeni laulaa armo tuli kylään, tätä ikuista laulua lauletaan tule kaikeksi mulle ja käy siunaamaan.
Ja tapahtui niin, että minulle puhuttiin, ja jähmetyin tuijottamaan hölmön näköisenä (monena päivänä). Seikkailin suuressa taidemuseossa, kun kerran ilmaiseksi pääsi sinistä korttia vilauttamalla. Unisport-onni on nyt hetken tauolla, niin nopeat kolme kuukautta. Mutta samalla tilanne puhuu kesästä, leirikesästä, kotikesästä, valovuodenajasta!
Viime viikolla ulkona satoi lunta, oli huhtikuun seitsemästoista, minä suunnittelin kulkevani viikonlopun kukkahameessa ja kesäisessä kissapaidassa. Minä suunnittelin kai vilustuvani. Pakatessani kotiin viimeisen kerran koko keväänä. (Unohdin pakata puolet vaatteista, vilustuin villapaidassa)
En juuri näkynyt kotona, kun ryntäilin seurakuntaan jokaisena päivänä. Puhumaan, leikkimään aikuista ja viisasta.
En juuri näkynyt kotona, kun ryntäilin seurakuntaan jokaisena päivänä. Puhumaan, leikkimään aikuista ja viisasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti