valo värjää minut

Olen jättänyt

kirjoittamatta

laulamatta

nukkumatta

puhumatta

halaamatta

itkemättä

katumatta

ja pelkäämättä. Jättänyt jättänyt jättänyt.

Ja olen saanut paljon, oi niin paljon. Jumala on puhunut ja olen kuullut. Istunut paikallani ja katsellut ihmettä, ollut rohkea. Toivonut ja rukoillut ihmettä. 

Käytiin vieraassa kaupungissa, en eksynyt. Tärisin junassa sinne ja takaisin, oli auronko, oli naurua. Päätin, että on kevät ja pukeuduin liian ohuisiin sukkahousuihin. Melkein olikin ja niitä sukkahousuja harjoitin usean keran, liian ohuita. Valo piirtää minulle rajat, värjää hiukset ja saa sulkemaan silmät. Sulkemaan ovet hiljaisuudelta, pimeältä. Värittää sen tyhjyyden.

Kun junan ikkunassa vilkkuu aurinko. 

Syöksyin seurakuntaan, jossa puhuttiin rukouksesta ja kohdattiin. Parasta, mitä ihmiselle voi tehdä, on tarjota kyyti. Punatiilitalossa keksittiin uutta loistavaa, suunniteltiin messua pääsiäisyöksi ja rukoiltiin pitsalähetin puolesta. 

Ruusu väittää, että kuulostan papilta ja unelma ällöttää. Harmaita sanoja, vanhoja liiskattuja sanoja, pölyltä haisevia, äärimmäisen epäaitoja epä-. Ja silti huomaan kirjoittavani ties millä jäätävyyksillä, kuivilla ilmaisuilla, kaikkialta paitsi itseltäni lainatuilla. Enkä edes tunnista maneerejani ennen kuin niistä on kuullut miljoonasti liikaa. 

Maaliskuu repii vuotta, repii joka suuntaan, (Piti tarkistaa, että onhan nyt maaliskuu.) Kaikenlainen harmaus ja massa pään päälle kasaantuneena, toisaalta niitä päiviä, joina valo työntää sumum syrjään ja tekee elävää. En osaa oikein päättää.

Ja kaiken sekavuuden keskellä olen päättänyt, ettei tarvitse tulevaisuudessakaan. Kaikki meni niin niin hyvin.