Mä olen istunut hiljaisessa kirjastossa pitkiä tunteja, pää on meluisa ja kello narskuu, kuuluu kirjastohyrinää. Ikkunan takana taivas on märkä ja bussit ruuhkautuvat lätäköiden keskelle. Aivot ei halua tarttua mihinkään teologiaan. Niinä hetkinä nauran sen tytön kanssa, jolla oli orientaatioviikolla karkkikuvainen paita. Eikä minkään ole väliä.
Silloin, kun piti nukkua, kirjoitin Helgalle kirjettä ja kun piti opiskella, keitin kaakaota. Söin puuroa pähkinöiden ja kermavaahdon kanssa, että yön aikana herännyt tenttipaniikki meni pois. Elämä on elämän mallinen, värikäs ja pitkä.
Tenteissä kirjoitan konseptille armosta ja ansiosta, sanoja, joiden tekee mieli kertoa muutakin kuin tiedettä. Siitä tiedän, että pienikin ajatus tulevasta on totta jossain jollain tapaa. Kuitenkin olen opiskellut vähemmän kuin ikinä, ikinä. Olisinko vuosi sitten koskaan jättänyt kaikkea viimeiseen päivään, olisinko luopunut kesken, jättänyt puolet kokonaan lukematta? en.
(ja hyvänen aika, kaikkihan menikin ihan putkeen. Ainakin lukion hissan kurssit riittävät vakuuttamaan, että osaan uskontotiedettä, kirjoitin dekolonisaatiosta ja juutalaissaksasta, jes)
Viikonloppu kotikotona halaa sydäntä lämpimämmin kuin mikään. Tuttu punatiilitalo oli melkein itkettävän rakas, kun olin poissa taas melkein kauemmin kuin ikinä. Ja vaikka luulin ettei ollut ikävä, sain sanottua kiitoksen sanoja parrakkaalle. Kiitos kaikista vuosista, vaikka tiedän, että ne vielä ovat.
Rakkaat ihmiset yöllä huoltoaseman nahkapenkeillä, ihan samanlaiset jutut kuin vuosi tai kaksi sitten, yhtä kovaääninen nauru ja tarkka analyysi leiriohjelmista. Nyt on tyhjät tunnit, aika leikkiä huomenna viisivuotiaan huiskuhännän kanssa ja on vain.
*Harmaa maaliskuu ja utuinen harmonia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti