credo

Minä uskon, että kaikesta selvitään. Setvitään verkkoja, ja sitten ollaan jo selvillä suunnasta. Huh.

Tulee kesä. Ja varmasti pian, voi tuuli nauraa vihreissä puiden latvoissa ja jalkapohjat saavat kuiskia kuumalle asfaltille. Voi pukea ne vaatteet, jotka julistavat kukkia ja kasvua, vaikka sellainen talvikautena ällöttäisi. Voi tuntea, kuinka koiran tassut ovat lämpimät. Ja pääsen kotiin. Odotan kivoja kolmea kotikuukautta, vaikka onkin ikävä moskeijamaata.

Viikonloppu oli kiva (tuplakiva, superkiva, mahti). Kaverit kävivät kirjoittamassa isosen ohjepakettia, pohdittiin vaikka mitä vinkkejä. Isosuus on enemmän kuin elämäntapa, melkein, totesin. Sunnuntaina nauroin kahvilassa hyvin monta tuntia, sitten hymyilin valkoisessa kellariseurakunnassa. Oli niin hauskoja päiviä, vaikka maanantaiaamu herätti epätoivoon kaikkien kreikan juttujen ja esseen ja muiden suhteen. Ja niistäkin selviän.

*

Selviän. Tästäkin taas, neitsyt Mariasta, vaikka tekisi mieli (juuri minun kaikista ihmisistä, kaikista maailman teologian fukseista) kirjoittaa opeista ja systemaattisesta, vaikka juuri kirkkohissan luennoilla naurattaa (ja systis nukuttaa). Eilen itkin tuijottaessani tiedostoa (sen nimi on kolmesivuamariaa), mutta illalla kirjoitin vähän ja olo tuntui selvittävämmältä.

Uskon, että olen löytänyt kotiin. Vihdoin ja hylkäämättä juuria kokonaan.

Minä uskon, että isä kaikkivaltias on minun kanssani. Saan viipyä suuruuden äärellä ja kohottaa käteni, saan tietää olevani rakastettu. Minä tiedän, että lunastajan elää.