Tällä viikolla matkustan taas kahdesti kotiin ensin tapaamaan ensi kesän tyyppejä taas ja sitten huvikseni. Punatiilitalossa naurattaa, vihreä ripari, hassut kaverit ja toteutuneet ennustukset oman elämän suhteen. Naurattaa jutella huolettomasti rastapäälle, naurattaa leikkiä aikuista.
Kesän ensimmäinen riparitapaaminen väläytti kesästä jotain niin kivaa. Jotain sellaista, että aion olla rohkea ja onnellinen ainakin ekaan leiriin asti. (toisen leirin tyypit olivat äärimmäisiä, vauhdilla pumpattuja, mutta nauravia)
Kreikan tenttitulos räjäytti naurun ja vei viimeisetkin motivaatiot yrittää opiskella oikeasti. Mitä järkeä, jos ilmankin onnistuu noin? Tunneilla Ruusu piirtää kuvia leipiä palvovista harhaoppisista, enkä ole ihan varma, luuleeko joku, että olen tosissani.
Ympärilläni puhutaan Jumalasta, minäkin puhun vain Jumalasta. Eräänä päivänä oli äärimmäisen mielenkiintoinen ja perusteltu keskustelu Ruusun, körttiystävän ja vapistytön kanssa. Aiheena oli kaikki mutkikas, kuten avioliitto ja ihmisyys ja hämmennyin suuresti, mutta nauroin ja ymmärsin. Sellaista kaipaa. Rakastan kirkkohissan luennolla lukiessani Mathilda Wreden joulukirjettä.
Illat valvon pitkään, koska innostaa pohtia parin kuukauden päässä olevaa saarnavuoroa. Perjantaiaamuna herään huoleen, mutta eiköhän tämä, tästä, kyllä.
Sunnuntaina on levähdyspaikka, sitä minä kaipaan. Ja täällä on kevät, kasvun aika, vihreä vuoden puoli. Pukeudun kukkahameeseen ja laulan. Täällä paistaa aurinko. Oi aurinko, oi aurinko.
♥♥♥
VastaaPoista