huumaava huikea huipentuva

Minä panikoin joka ilta, että en pysty, en ehdi, en jaksa, en. Ja sitten herään aamuisin valon kajastukseen rauhassa liian hitaasti.

Sitten #stadihope ja yksin Jeesus! Huikeita hetkiä, huikean hieno päivä. Jotenkin irrallinen maaliskuun harmaasta sateesta ja kummallisista aikaansaamattomuushengailuista, irrallinen väsymyksestä ja kiireestä. Hämmennyn ihmisistä, jotka muistavat monen viikon takaa ja hämmennyn, kuinka yksi loistaa. Kiitos aivan kaikesta huimaavat puhujat, järkkääjät ja yksin Jeesus.

Sunnuntain aikaansaamattomuus ylitti sitten kaiken sen kiitoksen määrän ja korotetun toivon. Piti tehdä, mutten. Lähdin kauppaan ostamaan lyijyä, että saisin kreikan läksyt tehtyä, mutta palasin kera motivaatiojätskin. (muttei haittaa rikkoa paastoa palmusunnuntaina, jos saisi sitten vaikka vähän aikaan) Ja sainkin: essee muuttui kolmesivuiseksi ja se teki onnelliseksi.

Minä tulen onnelliseksi:
- ilmaiseksi jaetusta soijakermasta ja mantelimaidosta
- suuruuden äärellä laulamisesta
- kohta olevasta pääsiäislomasta
- appelsiinilohkoista
- unisportista
- tarroista lyhtypylväissä

Ja taas tuli talvi.

credo

Minä uskon, että kaikesta selvitään. Setvitään verkkoja, ja sitten ollaan jo selvillä suunnasta. Huh.

Tulee kesä. Ja varmasti pian, voi tuuli nauraa vihreissä puiden latvoissa ja jalkapohjat saavat kuiskia kuumalle asfaltille. Voi pukea ne vaatteet, jotka julistavat kukkia ja kasvua, vaikka sellainen talvikautena ällöttäisi. Voi tuntea, kuinka koiran tassut ovat lämpimät. Ja pääsen kotiin. Odotan kivoja kolmea kotikuukautta, vaikka onkin ikävä moskeijamaata.

Viikonloppu oli kiva (tuplakiva, superkiva, mahti). Kaverit kävivät kirjoittamassa isosen ohjepakettia, pohdittiin vaikka mitä vinkkejä. Isosuus on enemmän kuin elämäntapa, melkein, totesin. Sunnuntaina nauroin kahvilassa hyvin monta tuntia, sitten hymyilin valkoisessa kellariseurakunnassa. Oli niin hauskoja päiviä, vaikka maanantaiaamu herätti epätoivoon kaikkien kreikan juttujen ja esseen ja muiden suhteen. Ja niistäkin selviän.

*

Selviän. Tästäkin taas, neitsyt Mariasta, vaikka tekisi mieli (juuri minun kaikista ihmisistä, kaikista maailman teologian fukseista) kirjoittaa opeista ja systemaattisesta, vaikka juuri kirkkohissan luennoilla naurattaa (ja systis nukuttaa). Eilen itkin tuijottaessani tiedostoa (sen nimi on kolmesivuamariaa), mutta illalla kirjoitin vähän ja olo tuntui selvittävämmältä.

Uskon, että olen löytänyt kotiin. Vihdoin ja hylkäämättä juuria kokonaan.

Minä uskon, että isä kaikkivaltias on minun kanssani. Saan viipyä suuruuden äärellä ja kohottaa käteni, saan tietää olevani rakastettu. Minä tiedän, että lunastajan elää.

valo värjää minut

Olen jättänyt

kirjoittamatta

laulamatta

nukkumatta

puhumatta

halaamatta

itkemättä

katumatta

ja pelkäämättä. Jättänyt jättänyt jättänyt.

Ja olen saanut paljon, oi niin paljon. Jumala on puhunut ja olen kuullut. Istunut paikallani ja katsellut ihmettä, ollut rohkea. Toivonut ja rukoillut ihmettä. 

Käytiin vieraassa kaupungissa, en eksynyt. Tärisin junassa sinne ja takaisin, oli auronko, oli naurua. Päätin, että on kevät ja pukeuduin liian ohuisiin sukkahousuihin. Melkein olikin ja niitä sukkahousuja harjoitin usean keran, liian ohuita. Valo piirtää minulle rajat, värjää hiukset ja saa sulkemaan silmät. Sulkemaan ovet hiljaisuudelta, pimeältä. Värittää sen tyhjyyden.

Kun junan ikkunassa vilkkuu aurinko. 

Syöksyin seurakuntaan, jossa puhuttiin rukouksesta ja kohdattiin. Parasta, mitä ihmiselle voi tehdä, on tarjota kyyti. Punatiilitalossa keksittiin uutta loistavaa, suunniteltiin messua pääsiäisyöksi ja rukoiltiin pitsalähetin puolesta. 

Ruusu väittää, että kuulostan papilta ja unelma ällöttää. Harmaita sanoja, vanhoja liiskattuja sanoja, pölyltä haisevia, äärimmäisen epäaitoja epä-. Ja silti huomaan kirjoittavani ties millä jäätävyyksillä, kuivilla ilmaisuilla, kaikkialta paitsi itseltäni lainatuilla. Enkä edes tunnista maneerejani ennen kuin niistä on kuullut miljoonasti liikaa. 

Maaliskuu repii vuotta, repii joka suuntaan, (Piti tarkistaa, että onhan nyt maaliskuu.) Kaikenlainen harmaus ja massa pään päälle kasaantuneena, toisaalta niitä päiviä, joina valo työntää sumum syrjään ja tekee elävää. En osaa oikein päättää.

Ja kaiken sekavuuden keskellä olen päättänyt, ettei tarvitse tulevaisuudessakaan. Kaikki meni niin niin hyvin.

aurinko oot sulhaseni

Tällä viikolla matkustan taas kahdesti kotiin ensin tapaamaan ensi kesän tyyppejä taas ja sitten huvikseni. Punatiilitalossa naurattaa, vihreä ripari, hassut kaverit ja toteutuneet ennustukset oman elämän suhteen. Naurattaa jutella huolettomasti rastapäälle, naurattaa leikkiä aikuista. 

Kesän ensimmäinen riparitapaaminen väläytti kesästä jotain niin kivaa. Jotain sellaista, että aion olla rohkea ja onnellinen ainakin ekaan leiriin asti. (toisen leirin tyypit olivat äärimmäisiä, vauhdilla pumpattuja, mutta nauravia)

Kreikan tenttitulos räjäytti naurun ja vei viimeisetkin motivaatiot yrittää opiskella oikeasti. Mitä järkeä, jos ilmankin onnistuu noin? Tunneilla Ruusu piirtää kuvia leipiä palvovista harhaoppisista, enkä ole ihan varma, luuleeko joku, että olen tosissani.

Ympärilläni puhutaan Jumalasta, minäkin puhun vain Jumalasta. Eräänä päivänä oli äärimmäisen mielenkiintoinen ja perusteltu keskustelu Ruusun, körttiystävän ja vapistytön kanssa. Aiheena oli kaikki mutkikas, kuten avioliitto ja ihmisyys ja hämmennyin suuresti, mutta nauroin ja ymmärsin. Sellaista kaipaa. Rakastan kirkkohissan luennolla lukiessani Mathilda Wreden joulukirjettä.

Illat valvon pitkään, koska innostaa pohtia parin kuukauden päässä olevaa saarnavuoroa. Perjantaiaamuna herään huoleen, mutta eiköhän tämä, tästä, kyllä.

Sunnuntaina on levähdyspaikka, sitä minä kaipaan. Ja täällä on kevät, kasvun aika, vihreä vuoden puoli. Pukeudun kukkahameeseen ja laulan. Täällä paistaa aurinko. Oi aurinko, oi aurinko.

maaliskuu, armoa ja aikaa

Mä olen istunut hiljaisessa kirjastossa pitkiä tunteja, pää on meluisa ja kello narskuu, kuuluu kirjastohyrinää. Ikkunan takana taivas on märkä ja bussit ruuhkautuvat lätäköiden keskelle. Aivot ei halua tarttua mihinkään teologiaan. Niinä hetkinä nauran sen tytön kanssa, jolla oli orientaatioviikolla karkkikuvainen paita. Eikä minkään ole väliä.

Silloin, kun piti nukkua, kirjoitin Helgalle kirjettä ja kun piti opiskella, keitin kaakaota. Söin puuroa pähkinöiden ja kermavaahdon kanssa, että yön aikana herännyt tenttipaniikki meni pois. Elämä on elämän mallinen, värikäs ja pitkä.

Tenteissä kirjoitan konseptille armosta ja ansiosta, sanoja, joiden tekee mieli kertoa muutakin kuin tiedettä. Siitä tiedän, että pienikin ajatus tulevasta on totta jossain jollain tapaa. Kuitenkin olen opiskellut vähemmän kuin ikinä, ikinä. Olisinko vuosi sitten koskaan jättänyt kaikkea viimeiseen päivään, olisinko luopunut kesken, jättänyt puolet kokonaan lukematta? en.

(ja hyvänen aika, kaikkihan menikin ihan putkeen. Ainakin lukion hissan kurssit riittävät vakuuttamaan, että osaan uskontotiedettä, kirjoitin dekolonisaatiosta ja juutalaissaksasta, jes)

Viikonloppu kotikotona halaa sydäntä lämpimämmin kuin mikään. Tuttu punatiilitalo oli melkein itkettävän rakas, kun olin poissa taas melkein kauemmin kuin ikinä. Ja vaikka luulin ettei ollut ikävä, sain sanottua kiitoksen sanoja parrakkaalle. Kiitos kaikista vuosista, vaikka tiedän, että ne vielä ovat.

Rakkaat ihmiset yöllä huoltoaseman nahkapenkeillä, ihan samanlaiset jutut kuin vuosi tai kaksi sitten, yhtä kovaääninen nauru ja tarkka analyysi leiriohjelmista. Nyt on tyhjät tunnit, aika leikkiä huomenna viisivuotiaan huiskuhännän kanssa ja on vain.

*Harmaa maaliskuu ja utuinen harmonia.

ohoi

Puhelimeni mukaan olen hengannut paitsi ystävien kodeissa, myös aika paljon toreilla, metrotunneleissa ja kirjastossa, liikuntasaleissa ja kotona. Haaveillut sääriä hipovasta kesäsäästä, ruohonkorsista ja hiekkavarpaista. Jostakin unimaailman mahdollisuudesta.

Minulla on ollut sellaisia kavereita kuin Viitasen Piia ja Idän ihmeet.

Scandinavian music group.

Yhtenä iltana lauloin kokonaisia hetkiä ihan liian kirkkaasti verrattuna säveliin, joita normaalisti rikon. Hämmästyneenä itkin, koska ehkä minusta tuleekin joskus pappi, jos voin punastumatta tomaatiksi käydä ainakin ne kurssit, joilla on pakko leikkiä liturgia laulaen. (vaikka nyt olen taas todennut, ettei kai, koska ei se työ ikinä olisi pelkkää raamista ja kivaa palvelusta, puhetta armosta ja ihmeestä ja valosta. Se on korkeakirkollista liturgiaa ja vaikeita evankeliumitekstejä, albaa ja kuumuutta ja messuja, joissa jokainen tuijottaa omaa virsikirjaansa, katseita, kun minulla on kaulus. Enkä väitä, etteikö sellainenkin olisi arvokasta, väitän, ettei minua voida kutsua sellaiseen, mitä en koe ja mitä en ymmärrä. Vielä ainakaan.)

joopa joo, olen seurakuntaseikkaillut ja minulle on juteltu. Olen kävellyt kivikatuja eksymättä suuntaan toiseen, kirjoittanut kiitollisuuspäiväkirjaan joka ilta yhä ne kolme. Useiten siellä toistuu liikunta ja ihmiset, voima.

Ja maailma on täynnä ääniä

vaihtoehtoja sumeita sameita teitä

silmiä, joihin katsoa ja suita, joilla hymyillään

meidät on luotu rakastamaan, ajattelen

Tällä viikolla on muutama tentti, joista osaan olen lukenut. Tänään testasin huolettomuutta kreikan tentissä, suomensin vähän väärin, keksin lauseen pyhästä voimasta ja olin yhä huoleton. Enkä edelleenkään käy nukkumaan tarpeeksi monta tuntia ennen aamua. Tästä ihmsestä on tullut ihan eri.