marraskuu

Juhlitaan marttia ja aina on messu. Ihmettelen ilmastokokousta, öisin pohdin nimiäisten ja kastejuhlan eroa siirtymäriitteinä ja sitä, mitä kirkkohääkulttuurille tapahtuu. On siistiä, että kysytään paikkoihin tekemään ja olemaan. Kaikki mukaan tunkeminen tuottaa sittenkin jotain ja menneet vuodet palkitaan.

Keskiviikkoisin vauvat näyttää mulle kieltä ja kolmivuotiaat rakentaa duplo-maatiloja. Ne nauraa ja itkee ja halaa lähtiessään, suloiset. On ikävä kesää ja nuoria, on ikävä kesää. Ja seuraavaa ajatellessa väreet juoksee rankaa pitkin, kun tajuaa, mitä kaikkea hullun hauskaa vielä sitä ennenkin taitaa tapahtua.

Vuosi sitten perustelin sekavaa (ja jo silloin epävarmaa, inhottavaa, ärsyttävää) aakaksvalintaani omalle päälle sillä, ettei pidä tyytyä vähään eikä alistua tekemään kaikkea helpoimman kautta. Ettei tuttua ja turvallisen tuntuista kannata valita vain siksi, että se olisi eniten mahdollinen. Vaan että pitää uskaltaa ja olla rohkea (vahva ja itsenäinen varmaan myös). Tänään noi ajatukset lähinnä kuulostaa huonoilta vakuutteluilta huonon valinnan hyväksymiseksi.

Koska pappeus on jännintä ikinä, eikä todellakaan mitään tyytymistä johonkin pieneen vaan hullun siisti unelma. (Eikä papeillekaan oo töitä eli ei huolta mistään liian helposta.) Elämä on hullua ja siistiä ja yhtäkaikkista ikävän ja ilon sekavaa sotkua, hauskaa.

arkikatkelmia

Koodisanoja: kiire, kalenteri, kahvi.

Mulla on puhelimen muistiossa suurtalouskeittiön kahvinkeitto-ohjeet: vesihana, töpseli, vihreä nappi, neljä vajaata mittaa, viistoista litraa. On vastuuviikkoa, torstaita mustissa, kahvia ja leikkiviä lapsia. Automatto, värikynät ja keittoiltoja kirkolla. Virsiä ja viiniä, messupalavereita ja sähköposteja.

Mutta myös vapaata on: Saamelaisveri, Tallinna-päivä ja kirjamessut. Ja noppia tippuu näköjään puolivahingossakin weboodiin, viimeksi eskarissa oon varmaan näin vähän tehnyt oppimisen suhteen.

Arjen keskellä iloitsen kestokahvimukista. Luovutin sen suhteen, etten enää ostaisi kallista ja pahaa kahvia ennen luentoa, ja ajattelin, etten ainakaan tuhoa maailmaa siinä samalla niin paljon.

Pitäis hankkia töitä tuleviksi kesäkuukausiksi. KirkkoHR on mielessä iltaisin, ne lomakkeen valmiiksitäytetyt sarakkeet, joissa oon loistava ja tunnollinen. Ne syvät hyvät toiveet ja oikeet unelmat niiden sarakkeiden alla. Haaveissa valkoinen kaulus jossain kaukana.

Mielessä on iloinen ensi kevät: kuusi harkkaviikkoa tunnin ja kahden minuutin päässä pikkukaupungissa. Sekä ajatus siitä, mitä violettia haluan olla luomassa myös kevätkuukausina.

Keskiviikkona ostettiin liput lomalle. Sitä mä odotan kaikkein eniten.

lokakuu

Lokakuussakin leiri on parasta aikaa. Sanottiin leirisaarelle heippa talven ajaksi ja hiljaa lautassa mietin, että toivottavasti nähdään.

Arkiviikot on aina samoja kiireitä. Silti istun violetilla sohvalla, juon vaalikahvia ja soittelen puheluita, kun jaksan. Pilkon kaksitoista kiloa omenoita, tiskaan kolmetoista tuntia sitsikeittiössä.

Pelottaa valmistua maailmaan, jossa ei vihitä kauhean paljon pappeja. Samalla tiedän, että oon miettinyt tän niin loppuun kuin mahdollista, käynyt läpi kutsun jokaisen kohdan ja laskenut kaiken, niin tarkkaan. Ja tää on se, mitä haluan, enemmän kuin mitään maailmassa just nyt. Enkä mä edes ole valmistumassa heti nyt.

Enkä osaa päättää, oisko helpompaa olla kuustoista vai kolkytkuus. Eikä sillä oo ees väliä, koska en oo.

God You don't need me, but somehow You want me

Oh how You love me, somehow that frees me

To take my hands off of my life and the way it should go

To open my hands up and give You control

Control - Tenth Avenut North

din för evigt

Yksi sana: liikaa.


Joka vuosi tähän aikaan kuvittelen, että tunteja on enemmän kuin ne määrätyt 24. Luulen, että kellolla kestä kauemmin juosta ympyrä umpeen ja uskon, että minuutissa ehdin tehdä kaiken. Ja unohdan, ettei ihmistä luotu toimimaan niinkun kone, vaan että luotu aina nukahtaa kesken.

Viime viikolla olin hiljaa paikallani puolitoista tuntia, ne puolitoista, kun kävin katsomassa syksyn kauneimman ja muutenkin todella hyvän tarinan, suosittelen.

Tällä viikolla oon lähettänyt sata sähköpostia, soitellut puheluita, kirjoitellut kalenterin nurkkiin pieniä sanoja ja miettinyt, missä kohtaa tää palapeli ei oo enää mun hallinnassa. Päässä on kaaos, sylissä motivaatiojätskiä ja päällä tsemppifarkut, tiedekunnan alakerrassa on aina tuttuja, ne ostaa mulle suklaata.

Tiistaina kaikki oli paremmin.

syys

On syyskuu ja syksy. Syksy on mun lemppari. Rakastan hämärää, viileää säätä, tavallista arkea ja kiirettä. Ekaa kertaa kuitenkin koko elämässä syksy tuli liian pian, lähinnä kai siksi, että kesä oli maailman paras. Tää syksy on varmasti yhtä kiva kuin aina, mutta ekaa kertaa sillä oli kunnollinen kilpailija.

Toivoisin, että mun elämä voisi tänä tulevana syksynä olla vähemmän pakotetun täyttä, mutta silti tarpeeksi täynnä hyviä, rauhallisia, iloisia ja arkisia asioita. Toivon, että sininen huolettomuus ja suunniteltu kalenteriarki voisi sopia paremmin yhteen, ja että keväälläkin olisin normaalia enemmän energinen ja innostuva. On miljoona kivaa projektia, pari ihan ookoota kurssia ja paljon kaikkea pientä tekstiä ja huomioitavaa kalenterin nurkassa.

Haluisin ehtiä lukea enemmän raamattua (tai siis ylipäätään lukea sitä yhtään, eikä kyse oo ehtimisestä vaan ajankäytön hallinnasta), tehdä ruokaa kotona, nauraa kaikkien kivojen tyyppien kanssa ja rauhoittua. Haluisin oppia luovuttamaan ja luopumaan, antamaan olla ja mennä, ottamaan vähemmän. Ja samalla mä haluan kaiken. Niinkuin aina, mikään ei selvästi muutu, tää syksy on täsmälleen samanlainen kuin kaikki aiemmatkin.

Yhtenä iltana istuin kaksi tuntia paikallani ja kuuntelin puhetta rukouksesta, oli hyvä olla hiljaa, oli hyvä keskittyä kuulemaan, mitä he ajattelevat. Sellaisia hetkiä tarvitsen, kotoisia linssikeittolautasia ja viisaita sanoja, hitaita iltoja.

Viikonloppuna oli elämän miljoonas leiri, leirit ei lopu. Nuoruusmaisemissa, rakkaan leirijärven rannalla, illalla ja yön pimeydessä hytisten, saunassa syvyyksiä nauraen. Tutut peltotiet, rakkaat tyypit ja kaikki vanha paikallaan, sellaisena kuin ne jätin viimeksi. Mukamaalla mikään ei muutu liikaa, vaikka mä kasvan ja kesät liukuu massaksi mun takana. Enää mua ei ees pelota viimeisyys, mä tiedän, että kaikella on aikansa ja alan ymmärtää, että lähdön hetkellä tää ei tuu sattumaan, vaikka kolme vuotta etukäteen jo huolehdin.

Lisäksi tähän syksyyn kuuluu oikeeta luopumista, sitä mitä toivoin. Yksi harkittu viesti, jossa ilmoitan, kaikelle on aikansa ja tää tais olla tässä. Perään sydämiä, ja kaikki tietää, että näin tän kuuluu mennä joskus.

nää illat ei tarvii filtterii

Syysiikonlopun mittainen paluu kuningaskuntaan ja kesän luo oli parasta. Hassuja leikkejä, wikipediaperusteisia viinipuupohdintoja, läppää ja naurua, syviä juttuja ja viisaita tyyppejä, kaikkea sitä parasta taas. Rakastan. 

20.21

20.33

Oli kaikenlaista naurua. Oon niin kiitollinen yhä kaikesta, koko kesästä, jonka sain nauraa, laulaa, opettaa ja oppia. Ja siitä, ettei se mun elämän paras kesä loppuessaan ainakaan ihan vielä jättänyt täysin hyvästejä. Ettei vieläkään tarvinnut vilkuttaa viimeistä viimeistä kertaa. 

20.36

20.45

(Kaupungissa on tapahtunut fuksien saapuminen ja niiden riemullien vastaanotto tiedekuntaan. Tervetuloa kaikki. Oli kivaa pitää rastia ja orientoitua itsekin ees vähän kaiken kesäikävän keskellä yliopistoon. Vaikka karkasinkin viikonlopuksi takaisin kesään ja kaikki kouluasia alkoi taas tuntua tylsältä. Ehkä tää syksy vielä kasvattaa siivet.)

nopein voittaa

Vuorokausi taivaan alla oli hyvä mielelle. Nuotio oli kuuma ja kasvisnakit hyviä. Kaikki muut sen ympärillä puhui enkkua tai espanjaa (ymmärsin sen verran kuin tienes hambre). Myöhään lampi oli ihan hiljaa, lumpeen lehdet rauhassa ja lämmin vesi syvän tumma. Oli kylmä yö, tosi tosi kylmä. Maattiin vierekkäin teltassa, jonka yllä tuuli humisi ja jonka vieressä sorsat hyppi lampeen kuuden maissa. Mietin elämää.

Mun aivoista joku osa prosessoi tässä kuussa joka hetki tulevaa. Jossain taustalla harmaana massana painaa ikuinen epävarmuus. Voiko siitä luovuttaa sittenkään, kun kädet on laskettu päälle, todettu että tahdon ja puettu stoolaan ja kasukkaan? Jos siis on.

Selaan huvin vuoksi, kesäloman iloksi sakastin avoimia työpaikkoja. Piirrän mun mieleen karttaa seurakuntapappien viransijaisuuksista, pohdin kuinka etelään uskaltaisi toivoa jäävänsä. Googlaan, kun en tiedä puolta noista paikkakunnista. Savitaipale, Mikkeli, Siikalatva, Keminmaa, Oulainen, Kolari. Vaikka aikaa on vielä kaksi vuotta, enää kaksi vuotta. 

Jossain siellä, joskus. Mun paikka, mä toivon. Kyllä mä opin minkä tahansa kunnan tunnistamaan kartalta, sitten kun on sen aika.

Eniten mua ärsyttää tän maailman kilpailu ja kiire. Jatkuva unelma olla paras ja nopein, pystyä mihin vaan ja unohtaa ihmisyys, sitä meille saarnataan ja siihen me nojataan. Ja se tuntuu ihan typerältä. Mutten tiedä, missä kohtaa me kaikki rakensimme kaiken täyden kalenterin varaan, missä kuussa virret alettiin veisata kiireelle ja kaikki glooria kohdistui ajan epäjumalille.

Armoa tyypit, haluisin sanoo.