taivas ei oo rajana

Sunnuntai-aamut valkoisessa talossa, lupauksia: sinä riität, sut on asetettu oikealle paikalle, sut on valittu ja luotu juuri tuohon, tarkoitettu tässä kuussa sinne missä ootkin. Käsi sun ympärillä, hymyä ja halausta ja kuitenkin mun päässä sihisee vaan epäusko, epäluottamus ja ymmärtämättömyys.

Murheet liikaa meille maksaa, sen huomaa, mut miten elää ostamatta vaan valheita, alaspainavia kommentteja ja sivulauseitten sameita sisältöjä. En vieläkään osaa. Sunnuntai-illat kotona, tuntuu maailmanlopulta. Eikä yhtään voittoa.

Mut samaan aikaan, täytyy antaa kaikkensa, jos haluu kylpee onnessa. Taivas ei oo rajana, tanssin avaruudessa. Mä toivon, että tänä tulevana syksynä mä vihdoin uskallan päästää irti jostain, mikä pitelee kii ja mä uskallan tehdä niinku mä haluun.

Kaupungin kaduilla, jaettuja sanoja, arkisia ajatuksia. Illat pimenee ja se on ihmeellistä. Bussin ikkunoista näkee vaan oman peilikuvan, sinisessä farkkutakissa pieni tyttö. Nää on abstrakteja ajatuksia ja osittain totuuksia. Mä toivon, että nää pysyy ja muuttaa mua.

Intertekstuaalinen viittauskunnia Mikko Harju.

kom hjärtans fröjd

Piispanvaalin iltana sää oli kylmä, sininen ja harmaa. Niemen nokassa tuulee ja aallot soi. Loma tuntuu raskaalta ja kaikki vihkimykset ja muut pyörii aivoissa myttynä, joka tukkii hapen kulun. Meri on kylmä ja kantaa. Aallot iskee takaraivoon, mä uin, mä löydän takaisin limaisille puuportaille ja livahdan lämpimään pukukoppiin. Kaikki tuntuu konkreettiselta.

Istun aallonmurtajan laidalla seuraavanakin päivänä. Listaan sata syytä, joiden vuoksi, musta ei voinut tulla pappia, sata aitaa matkalla. Ja siitä huolimatta päätän, että tää on jotain sellaista, jota kohti aion taas kulkea. Jotain, jonka vuoksi uskallan luopua, jotain, jota haluan enemmän kuin mitään.

On syksy, mun lempivuodenaika. Vaikka kesää jää ikävä, nuoria on jo ja olisin mielelläni siellä niiden kanssa. SIlti syksy on kiva ja loma ok.

kuninkaallinen kesä

julkaisematon katkelma kesäkuulta, kertoo kuluneesta kesästä:

Unirytmi on kääntynyt järjenvastaiseksi, vaikka oon aina ennen ollut maanantaiaamuihminen, se joka hymyilee aamun ekalla oppitunnilla. Tänä kesänä mä valvon myöhään, nuokun junan tykytyksessä ja kirjoitan saarnoja keskiöisin. Maailma on öisin niin kaunis, että oon tyytyväinen mun reippaasti yön puolelle painottuviin vr-hetkiin.

Työkseni kiipeilen sytytysnesteen perässä täydessä häkkivarastossa, puhallan grillihiiliin, jotta ne syttyis, etsin geokätköjä, paistan lettuja ja pelaan aliasta ja mölkkyä nauravien nuorten kanssa. Ne kävelee mun kanssa asemalle ja vilkuttaa.

Pitäisi analysoida kateuden olemusta, anteeksiantamusta (/-antamista), laupeutta ja sitä, kuka lopulta oli maassa makaavan itä-helsinkiläisen lähimmäinen. Pohtia hengellisen työn kulkua ja kysyä paljon kysymyksiä. Tällä viikolla pohdin kuitenkin sitä, miksi en kirjoittanut jokaista esseetä lukuvuoden aikana, miksi vihaan hallitsemattomuutta ja missä iässä on ok hankkia ensimmäinen siihen liittyvä kriisi. (Koska kursseja oli liikaa ja väsytti, koska hallitut tunteet tottelee mun suunnitelmia, ehkä tässä iässä.)

Tää kesä on ollut puhdasta parhautta.

Parissa kuukaudessa opin kulkemaan kirkon salakäytävissä, avaamaan ovet ja sulkemaan ikkunat, puhumaan ilman yhtään paperia ja laulamaan iltalaulun aina ennen herran siunausta. Niin monta ihmeellistä luojan lasta, uskomattoman hienoja tyyppejä kaikki. Mun sanat ei riitä lähdön hetkellä.

Kuninkaallisen kesän päätteeksi tapahtui aivan huippu jatkisviikonloppu. Oli tankofutisotteluita, sumopainiviestiä, escape roomia saunan pukkarissa ja suppilautoja just ennen ukkosta. Yhdeksänkymmentä upeaa nuorta, parhaat kollegat ja huikeet jutut. Rakastan tätä, enkä halua mitään muuta niin paljon kuin tehdä tätä tulevaisuudessakin.

(Valkoista savua, meillä on piispa. Hän on kokenut ja lahjakas ja uskon, että hyvä.)

vapaita

leirivapaita:

kirjopyykkikoneellisia

sininen keltainen punainen

vaelluksia kaupungin kaduilla

aurinkopisaroita, tervasaari

esseekirjoja, tuttuja yliopiston vessassa

kysymyslistoja opintoneuvontaan

naistenlehtien sivuilla ruokaohjeita, 

sisustusvinkkejä, perhe-elämän yksityiskohtia

satumaisia juhannushäitä

kaukana mun tilanteista

pitkästä aikaa unisport

onnellinen kipu vatsalihaksissa

pellillinen granolaa

kahvia mantelimaitoon

ruokapohdintoja, elämän analyysejä

vapaus pohtia muita juttuja kuin kaulusta, hurraa

hullu määrä haukotuksia

päiväunia ekaa kertaa elämässä

arkisia asioita

saari II

Toinen viikko saaressa oli valoisia iltoja, huonoa läppää, herkkyyttä ja syvyyttä, kiellettyjä puhelimia, hyviä kysymyksiä, loistavia pointteja, teatteria, improa, laulua, maailman kauneinta kappelia, musiikkia, naurua, hurjaa epävarmuutta, pari helpottavaa tuntia puhelimessa, uimavalvontaa, sinistä vettä, hukkuineita hammasrautoja, punaisen kirjan veisuja, suklaavanukasta, sämpylöitä, jääkahvia, raivokasta aliasta, kaksi iltaa nuotiolla, lettuja, vaahtokarkkeja ja makkaraa, patsaan pesua, auringonlaskuja ja hassuja laululeikkejä.

Oli aaltoja ja sinisiä laineita päijänteen rannassa (suppailkaapa lähemmäs, soutakaa jo rantaa kohti). Pohdittiin, miksei yhtymällä ole kahtakymmentä vesijettiä, miksei saa lähteä vastapäiseen satamaan ja kuka hyppää pelastamaan. Nää oli ne olennaisimmat. Sitten oli hurjan hyviä pohdintoja kaikesta maailmassa.

Leirin jälkeen posselappu ja sielu sydämiä täynnä.

Leiriltä paluu on joka kerran yhtä kamalaa, yllättävää ja voimakasta. Nukuin viiden tunnin päikkärit keskellä päivää ja ilta tuntui keskiyöltä. On vaikea vieläkin käsittää, että ei enää saareen ehkä koskaan, ei riparia ainakaan ennen ensi vuotta, mitä tämä on.

solmussa

Yhtäkkiä oon alkanut kaivata sitoutumista, vakautta ja jotain pysyvää. Musta tuntuu, että niinku kaikki, tääkin liittyy siihen, tuleeko musta pappi. Ne maagiset sanat. Ei enää halutakaan olla vapaa ja vahva ja juosta, minne haluun, niin paljon kuin haluun. Vaan melkein toivoisin, että joku olis tässä ja vastassa kotona, sitois mun kalenterin hetkeksi kiinni ja mut paikoilleen.


Samalla kuitenkin, mietin karkumatkoja, ehkä kirjoitan hakemusta jonnekin, koska nyt on viimeiset hetket. Hetket olla vapaa ennen graduseminaareja, valmistumista ja pakollisen auton hankintaa. (Elänköhän vähän liian kaukana ajassa etukäteen?) Ennen kaikkea vakavaa haluisin sittenkin mennä ja tehdä, mutta jokin sitoo mun sydämen solmuun ja mut paikoilleen niin, että lopulta aina jään.

Terveisiä leirisaarelta, jossa Jumalan suuruuden ja ympäröivän veden, hyvyyden ja rakkauden keskellä ja armon olemusta selittäessä, ikuisia kysymyksiä pieneen tuntiin tiivistäessä, on näköjään tilaa solmia myös omat aivot suppuun ja sekaisin.

leirisaari

Kesäkuun viimeisenä torstaina mentiin sinisellä lautalla saareen 28 ihanan nuoren kanssa. Monta kriittistä hetkeä, paljon ihanaa naurua, kymmeniä hassuja vitsejä ja hölmöjä juttuja. Yks löytyy joka ilta väärästä huoneesta, pari kyselee kiperiä kysymyksiä tunneilla ja loput laulaa kuin enkelit. Maailman kaunein kappeli, parhaita hetkiä notskilla, fidget spinnerit tulessa ja mullekin uusia laululeikkejä yksi toisensa perään. Hullun kivaa, rakastan tätä kaikkea.

Pirtissä nauretaan leiribingolle, katosta tippuville mötköille, puhelulle brittiläisestä numerosta ja kielletyille kirosanoille. Puhutaan vakavia ja sanotaan, että uskalla tavoitella sun unelmia. Päätän uskaltaa.

Leirin jälkeen ei oo yhtään hiljaista päivää, siirrän koomaa ja väsymystä eteenpäin aina seuraavaan päivään, jos joskus ois aikaa nukkua kiinni puuttuvat tunnit. Ajatukset saaressa yhä, onneksi pian pääsee takaisin uusien huikeiden kanssa.