saari II

Toinen viikko saaressa oli valoisia iltoja, huonoa läppää, herkkyyttä ja syvyyttä, kiellettyjä puhelimia, hyviä kysymyksiä, loistavia pointteja, teatteria, improa, laulua, maailman kauneinta kappelia, musiikkia, naurua, hurjaa epävarmuutta, pari helpottavaa tuntia puhelimessa, uimavalvontaa, sinistä vettä, hukkuineita hammasrautoja, punaisen kirjan veisuja, suklaavanukasta, sämpylöitä, jääkahvia, raivokasta aliasta, kaksi iltaa nuotiolla, lettuja, vaahtokarkkeja ja makkaraa, patsaan pesua, auringonlaskuja ja hassuja laululeikkejä.

Oli aaltoja ja sinisiä laineita päijänteen rannassa (suppailkaapa lähemmäs, soutakaa jo rantaa kohti). Pohdittiin, miksei yhtymällä ole kahtakymmentä vesijettiä, miksei saa lähteä vastapäiseen satamaan ja kuka hyppää pelastamaan. Nää oli ne olennaisimmat. Sitten oli hurjan hyviä pohdintoja kaikesta maailmassa.

Leirin jälkeen posselappu ja sielu sydämiä täynnä.

Leiriltä paluu on joka kerran yhtä kamalaa, yllättävää ja voimakasta. Nukuin viiden tunnin päikkärit keskellä päivää ja ilta tuntui keskiyöltä. On vaikea vieläkin käsittää, että ei enää saareen ehkä koskaan, ei riparia ainakaan ennen ensi vuotta, mitä tämä on.

solmussa

Yhtäkkiä oon alkanut kaivata sitoutumista, vakautta ja jotain pysyvää. Musta tuntuu, että niinku kaikki, tääkin liittyy siihen, tuleeko musta pappi. Ne maagiset sanat. Ei enää halutakaan olla vapaa ja vahva ja juosta, minne haluun, niin paljon kuin haluun. Vaan melkein toivoisin, että joku olis tässä ja vastassa kotona, sitois mun kalenterin hetkeksi kiinni ja mut paikoilleen.


Samalla kuitenkin, mietin karkumatkoja, ehkä kirjoitan hakemusta jonnekin, koska nyt on viimeiset hetket. Hetket olla vapaa ennen graduseminaareja, valmistumista ja pakollisen auton hankintaa. (Elänköhän vähän liian kaukana ajassa etukäteen?) Ennen kaikkea vakavaa haluisin sittenkin mennä ja tehdä, mutta jokin sitoo mun sydämen solmuun ja mut paikoilleen niin, että lopulta aina jään.

Terveisiä leirisaarelta, jossa Jumalan suuruuden ja ympäröivän veden, hyvyyden ja rakkauden keskellä ja armon olemusta selittäessä, ikuisia kysymyksiä pieneen tuntiin tiivistäessä, on näköjään tilaa solmia myös omat aivot suppuun ja sekaisin.

leirisaari

Kesäkuun viimeisenä torstaina mentiin sinisellä lautalla saareen 28 ihanan nuoren kanssa. Monta kriittistä hetkeä, paljon ihanaa naurua, kymmeniä hassuja vitsejä ja hölmöjä juttuja. Yks löytyy joka ilta väärästä huoneesta, pari kyselee kiperiä kysymyksiä tunneilla ja loput laulaa kuin enkelit. Maailman kaunein kappeli, parhaita hetkiä notskilla, fidget spinnerit tulessa ja mullekin uusia laululeikkejä yksi toisensa perään. Hullun kivaa, rakastan tätä kaikkea.

Pirtissä nauretaan leiribingolle, katosta tippuville mötköille, puhelulle brittiläisestä numerosta ja kielletyille kirosanoille. Puhutaan vakavia ja sanotaan, että uskalla tavoitella sun unelmia. Päätän uskaltaa.

Leirin jälkeen ei oo yhtään hiljaista päivää, siirrän koomaa ja väsymystä eteenpäin aina seuraavaan päivään, jos joskus ois aikaa nukkua kiinni puuttuvat tunnit. Ajatukset saaressa yhä, onneksi pian pääsee takaisin uusien huikeiden kanssa.

kesäkuu

Hennalassa nauretaan. Sataa ja mä rakastan sitä sumuharmautta, joka filtteröi märkää taivasta. Vr:n penkit on kirkkaat ja pehmeet, snäppään pois paniikkia.


Mun yksiössä soi kesärenkaat, mä laulan veisuja ja virsiä ja toivon parasta naapureille. Päätä sekoittaa työajattomuus ja se, että vapainakin tunteina tuijotan samaa ruutua, kun taltioin fiiliksiä tai vaan koitan hukuttaa omia ajatuksia.

On ripari-ikävä, kun katselen yösnäppejä tutun leirijärven rannalta. Onneks omiin leiriviikkoihin ei oo enää kuukauttakaan. Kesä on tällaista, että kaikki on jotenkin levällään Suomen laidoilla, on tylsää ja kuuma ja sitten kiire ja sataa, sekavaa.

ja meidät suuret pienet

Vihreitä kangaspenkkejä, kilometrejä lähijunassa. Maailman parasta työtä, elämäni unelmahetkiä, parempia juttuja, mitä oon voinut kuvitella. Rakastan tätä kesää jo nyt, vaikka työpäiviä on takana alle kymmenen. Hätistelen aivoissa hiipivää pelkoa, ajatusta siitä, etten riitä, etten ois paikallani. Mut on joka tapauksessa valittu ja haluun antaa kaikkeni.

Oli pikkuveljen lakkijuhlat, suklaakakkua, sukulaissetiä ja hämmentäviä hetkiä. Ärsyttää, jos mun unelmiin suhtaudutaan tylsästi tai nauraen, vaikka siihen pitäis varmaan tottua. Oli hassua käydä lukiolla, hymyillä parrakkaalle uskonnonopettajalle ja kertoa kuulumisia toiselle. Harmitti, etten ehtinyt jutella, mutta silti tuli ikävä. Ja ei enää ikinä päädy siihen tiilitaloon uudelleen.

Oon päättänyt, että saan alkaa taas puhua valkoisesta kauluksesta suunnitelmana, jos kuitenkin lisään väliin vielä hennon ehkän. Ja oon todennut, että tää koko kriisi ehkä olikin, ainakin osittain, vaan osa jotain aivojen suojamekanismia. Oli helpompaa olla epävarma kaikesta, pää kysymyksiä täynnä, kuin elää sen tiedon kanssa, etten välttämättä saakaan sitä, mitä haluan. Mutristan huulia, taas, aina.

villasukkapäiviä

Vapaaviikot on hukkuneet kaikkien tärkeiden, mutta pienten arkijuttujen alle. On toukokuu, ja kuljen villasukissa ja juon teetä. Villasukkapäiviä, teehetkiä, rakastan. Kirjoitan raamismateriaaleja ja hartauksia. Mä rakastan sitä, kuinka vasta kun ajatukset suodattuu sormien ja näppiksen kautta ruudulle, ne muuttuu selkeiksi ja loogisiksi kokonaisuuksiksi ja kauniiksi lauseiksi.



Viikonloppuna oli kesän eka leiri, kolme päivää maailman söpöimmässä leirisaaressa. Lauantain aamuaivoissa asui tahmeus ja se harmitti, mutta en voi lakata yllättymästä, kuinka siunattu oikein olen, kun saan tehdä tällaista työtä. Niin kivoja tyyppejä, niin kivoja ensi kesän isosia, niin kivoja asioita. En tiedä, kuinka voisin kiittää tarpeeksi.

Kirkkokupla tuntuu jälleen turvalliselta ja kiehtoo samalla. On pappisvihkimystä ja messua. Epäilyttää, että tällä tavalla tulen takaisin ja koen kaiken tutun, muuttumattoman niin rakkaana. On reformaatio ja piispanvaali, tää on ilmeisen hyvä paluuvuosi. (enkä tiedä, onko puhe paluusta relevanttia, kun mihinkään en varsinaisesti koskaan mennyt, enkä mun seikkailuseurakuntaa, kotia, oo jättämässä nyt myöskään) Haaveissa siis vahvana valkoinen kaulus, ainakin nyt just. Katsellaan uudelleen viikon kuluttua.

e l ä m ä

On niitä päivä:

joina makaan sängyssä kahteen, vaikken haluis. joina syön vadelmapuuroa, lohturuokaa, lämmintä peittoa kaikkeen ajatussolmuun ja ahdistavaan aivotoimintaan. joina vaellan ympäri kaupunkia tärkeiden asioiden perässä, törmään tyyppeihin, jotka sekoittaa mun pään, enkä saa hoidettua yhtään tärkeää asiaa, kun kimpoan takaisin ja seuraavaan.

joina oon epävarmin, heikoin luottamaan, pelokkain pieni. joina elämä on takkuinen ja sumea, likainen tuulilasi ja siitepölystä tahmea.

Sitten on niitä toisia päiviä:

joina sähköpostiin kiertyy viisaita sanoja, vastaan heti ja soitan tuntemattomiin numeroihin. joina varaan kalenterista päiviä toimille ja tapahtumille, suunnittelen kiirettä ja olen innostunut ja varma. joina nään mun tulevaisuuden kirkkaana tiilisissä kirkkosaleissa, tai jossain muualla, ihan sama. joina on helppoa laskea unelmia ja antaa niiden olla.

joina rakastan tuulta ja merta, rakastan hyvää ruokaa, leivon kakkua heti aamusta ja nauran. joina heittäydyn helpolla ja joina virheet saa vaan hymyilemään.

kaikenlaisia